Helpoin tapa vähentää päästöjä on jättää päästämättä

Kirjoitin viime viikolla, että ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden ongelmat ovat perustavanlaatuisia ja että kaikkien tahojen tulisi keskittyä pohtimaan syvällisesti ratkaisuja. Näin teki tänään Sitra julkistamalla selvityksen ”1,5 -asteen elämäntavat – Miten voimme pienentää hiilijalanjälkemme ilmastotavoitteiden mukaiseksi?” Selvityksen mukaan suomalaisten hiilijalanjäljen tulisi pienentyä 58–76 % vuoteen 2030 mennessä ja 80–93 % vuoteen 2050 mennessä nykyiseen verrattuna. Ruoka, asuminen ja liikkuminen muodostavat kolme neljäsosaa päästöistä ja näihin liittyen selvityksessä esitetäänkin tehokkaimmat ratkaisut: mitä vegaanisempi ruokavalio ja mitä vähemmän fossiilienergiaa kuluu liikkumiseen ja asumiseen, sitä parempi. 

Selvityksessä korostetaan, että muutoksen suuruus ja kiireellisyys ovat hurjia ja haaste on valtava. Juuri muutoksen perustavanlaatuisuus nousee jälleen esiin: ”Suositusten täytäntöönpano edellyttää yksittäisten ratkaisujen lisäksi koko tuotanto- ja kulutusjärjestelmän laajuisia muutoksia – – pitää muuttaa niitä ajattelutapoja, joihin taloutemme, infrastruktuurimme ja kulutusperusteinen elämäntapamme perustuvat. Tämä edellyttää radikaalia uudelleenajattelua niin politiikassa ja hallinnossa kuin myös liiketoimintamalleissa ja yksilöiden elämässä.”

Olen erittäin tyytyväinen, että Sitra tuo selvityksellä hiilijalanjäljen kysymyksen nyt vahvasti esille. Juuri hiilijalanjälkeen keskittyminen tuo esiin kaksi erittäin tärkeää seikkaa, joista olen aiemminkin blogissa kirjoittanut. Ensinnäkin se asettaa päästöistä vastuun niille, joiden hyödyksi päästöt tuotteina tai palveluina koituvat. Jos kahvi onkin kasvatettu toisella puolella maailmaa, juoja kantaa hiilivastuun. Tämä on ainoa oikeudenmukainen lähestymistapa päästövähennyksille globaalissa maailmassa. Kansalaisten hiilijalanjäljen arvioiminen ja siihen puuttuminen on lisäksi välttämätöntä, jos päästöjä halutaan todella vähentää, ei vain siirrellä paikasta toiseen. 

Toisekseen hiilijalanjälkeen keskittyminen tuo kirkkaasti esiin merkittävän päästövähennysmahdollisuuden, joka helposti jää huomiotta talouskasvuun nojaavassa keskustelussa. Nimittäin sen, että päästöjä voi vähentää jättämällä asioita tekemättä. Selvityksessä luetellaan kolme päästövähennyskategoriaa: kulutuksen vähentäminen, tehokkuuden parantaminen ja kulutusmuodon muutos. Niistä kulutuksen vähentämisestä todetaan seuraavasti: ” Kulutuksen vähentäminen, (Akenji et al. 2016) jota kutsutaan toisinaan ”kohtuullisuudeksi” (Figge, Young & Barkemeyer 2014), tarkoittaa tavaroiden tai palvelujen kulutuksen, kuten elintarvikkeiden, ajettujen kilometrien, energian käytön tai asuintilojen, fyysisen määrän vähentämistä.” 

Selvityksessä tuodaan esiin, että ”Ilmastonmuutoksen ratkaisuista käyty keskustelu on pitkälti liittynyt teknologioihin, vaikka käyttäytymistä ja infrastruktuuria koskevilla systeemisillä muutoksilla on myös suuri merkitys (Creutzig et al. 2016; Akenji & Chen 2016).” Tekniset ratkaisut kuitenkin sisältävät merkittäviä riskejä, mikä selvityksessäkin tuodaan ilmi. Lisäksi ne eivät vastaa luonnon monimuotoisuuden kysymykseen tai mikä hälyttävintä, eivät ole vielä ”kaupallisessa mittakaavassa” olemassa. Teknisiä ratkaisuja tarvitaan päästöjen vähentämiseksi varmasti, mutta ne eivät riitä.

Tätä kautta ajatellen kulutuksen vähentämisessä ja laajemmin myös kulutusmuodon muutoksessa on oikeastaan kyse mitä merkittävimmästä asiasta. Meidän ei tarvitse laittaa toivoamme epävarmoihin teknisiin innovaatioihin, vaan voimme valita täydellisen varman ratkaisun – luopua saastuttavista asioista. Kun muutos on tekemättä jättämistä, ei ole mitään reaalista estettä sille, miksei se voisi tapahtua nopeasti, jos niin yhteiskunnissa päätetään. Vaikka kaikki on näinä kriittisinä aikoina epävarmaa, mielestäni tässä on varmin perusta, mitä toivolle on tarjolla. 

IPBES:n maanantainen raportti on otettava yhtä vakavasti kuin IPCC:n lokakuinenkin

Maanantaina kansainvälisen luontopaneelin IPBES:n historian laajin raportti lajikadosta pysäytti minut aivan fyysisesti paikalleni. Olin kävelemässä, avasin puhelimen ja silmiini osui Ylen otsikko ”- – kolmannes maapallon luonnosta tuhoutuu vuoteen 2050 mennessä”. Maailman tilanne on katastrofaalinen. Ihan kuin ilmastonmuutoksessa ei olisi tarpeeksi, meillä on ongelmana myös luonnon monimuotoisuuden kysymys. Suomen luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho sanoo jutussa lisäksi, että se on vaikeammin ratkaistavissa kuin ilmastonmuutos. Lajeja katoaa ennennäkemätöntä vauhtia ja luonnon kyky ylläpitää elämää, myös ihmiselämää, heikkenee kiihtyen. 

Nyt torstaina pohdin täysin ymmälläni – mihin tämä tärkein uutinen on oikein kadonnut? Miten on mahdollista, että hallitusneuvottelut ja kuninkaallinen lapsi ovat syrjäyttäneet asiasta uutisoinnin? Miksi keskitymme muuhun, kun tämä järkyttävä uhka leijuu päidemme yllä? Missä on se IPCC:n 1,5-raportin jälkeinen huoli ja keskustelu, joka sai minut kirjoittamaan, että tuo raportti saattoi aloittaa uuden aikakauden?

Nyt nimittäin todella on uuden aikakauden aika. IPBES korostaa, että tarvitsemme koko järjestelmän muutoksen. Paneelin johtaja toteaa, että ”By transformative change, we mean a fundamental, system-wide reorganization across technological, economic and social factors, including paradigms, goals and values.” 

Ilmastonmuutoksen kohdalla moni vielä koettaa uskotella itselleen, että ratkaisu on tekninen ja odotamme vain uusien innovaatioiden korjaavan tilanteen. IPBES:n raportti kuitenkin osoittaa, että ilmastonmuutos on kuitenkin vain yksi osa laajempaa kuvaa – luonto ei kestä ihmiselämää sellaisena, kuin se tällä hetkellä on. Ongelma ei häviä tekemällä kuten tähänkin asti, mutta paremmin. Ongelma ei ratkea teknisillä ihmeillä, uusilla teknologioilla, ei edes fossiilisista luopumisella ja uusiutuvan energian käyttöönotolla. Ongelma on perustavanlaatuinen.

Lisäksi ongelma on eritoten moraalinen. Kotiaho toteaa: ”Me suomalaiset olemme ihan kärjessä koko maapallon tuhoamisessa. Meidän kulutuksemme, elämäntapamme ja valintamme aiheuttavat hirvittävän paljon haittaa ympäri maailmaa. Me olemme ulkoistaneet haitan muualle ja asumme sitten täällä lintukodossa.”

Koko elinaikani taloudellisen kasvun eetos on korostanut meille, että kasvun myötä hyvä lisääntyy, kaikki voittavat. Toiset ehkä enemmän kuin toiset, mutta yhtä kaikki, rikkaan hyvä ei ole köyhältä pois vaan hyvää valuu alaspäin. Talous ja ihmiselämä ei ole nollasummapeli. Luonnon kantokyvyn kiihtyvällä tahdilla ylittyessä eteemme kuitenkin avautuu maailma, jossa nollasummapeli pätee. Toisen hyvä on toiselta pois. Rikkaan ylittäessä kestävän hiilijalanjäljen tai maa-alan hän aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa luonnolle ja murentaa erityisesti köyhien elämän perusteita ruokaturvasta elinkeinoihin, terveyteen ja hyvään elämään. Ja me suomalaiset olemme niitä rikkaita.

Ehkä juuri ongelman perustavanlaatuisuus ja syyllisyytemme suuruus on se, joka saa mediankin hämilleen. Kuinka uutisoida ongelmasta, joka ei mahdu ihmisten arkikäsitykseen maailmasta mitenkään? Kun IPCC:n ja IPBES:n raportit ottaa yhdessä vakavasti, maailma ympärillä ei nimittäin näytä enää samalta. Se näyttäytyy monin tavoin tuhlaavana, itsekkäänä ja vieraana. Arkiset käytännöt kätkevät taakseen synkkyyttä, jonka tuntee vain uskaltamalla ajatella loogisesti. Tämä on helppo unohtaa jos hetkeksikään antaa periksi. On helppo jatkaa kuten ennenkin. 

Elämme kuitenkin valtavan, globaalin hätätilan aikaa. Kaiken on muututtava. Tarvitsemme median, poliitikot, yritykset, järjestöt, kunnat ja kaupungit, jokaisen kansalaisen pohtimaan maailmaa uusiksi. Pohtimaan perustavia kysymyksiä siitä, mitä hyvä elämä on ja mikä on ihmisen osa tässä maailmassa. Sillä nyt me emme elä hyvin, vaan tuhoten kerralla kaiken sen, minkä olemme menneiltä sukupolvilta perineet. IPBES:n raportti on otettava täydellisen vakavasti.

Miksi VTT:n ja SYKE:n selvitys ei todistanut, että talous voi kasvaa päästöjen vähetessä

Nykyisessä talousjärjestelmässämme jatkuva kasvu nähdään kestävän valtiontalouden perusedellytyksenä. Kuitenkin eduskuntapuolueet Perussuomalaisia lukuun ottamatta ovat sitoutuneet 1,5 -asteen päästövähennyspolkuun. Helmikuussa julkaistiin laaja selvitys Suomen päästövähennyspoluista. VTT:n ja SYKE:n selvityksessä katsottiin, että kasvun ja päästövähennysten tavoitteet ovat yhteensovitettavissa: Suomi voi saavuttaa hiilineutraaliuden jo ennen vuotta 2040 siten, että tällä on myönteinen vaikutus bruttokansantuotteeseen.

Tutkimus sai runsaasti huomiota mediassa ja eduskuntavaalien alla tuntui antavan vallitsevalle talousajattelulle oikeutuksen samaan aikaan, kun sen vastainen diskurssi on alkanut nostaa päätään: esimerkiksi Kohtuusliike-verkosto sai 170 kansanedustajaehdokasta sitoutumaan vaalitavoitteisiinsa, joihin kuului kulutuksen ja tuotannon asettaminen kohtuulliselle tasolle. Tämä jäi häiritsemään minua ja päätin tutustua tutkimukseen tarkemmin. Tämä kritiikki valmistui nyt ja oli samalla yhteiskuntapolitiikan kurssini loppuessee.

Kasvun ja ilmastotoimien yhteensovittaminen sisältää nimittäin ongelmia, joita SYKE:n ja VTT:n selvityksessä tuodaan esiin. Selvitys perustui vanhentuneille päästövähennystavoitteille ja sisältää riskejä hiilen talteenottotekniikan suhteen. Bioenergian laskentatapojen ei nähdä selvityksessä vastaavan sen todellisia päästöjä, minkä on katsottu auttavan päästövähennystavoitteiden saavuttamisessa – ilmaston kannalta ongelma ei kuitenkaan todellisuudessa tällöin poistu. Selvityksessä on todettu, että resurssien käyttö jatkuu kesätämättömällä tasolla myös selvitykseen luoduissa vähäpästöskenaarioissa. Vakavimpana ongelmana, joka selvityksestä ei käy ilmi, on kuitenkin se, että ilmastopäästöt lasketaan vain siltä osin, kuin ne syntyvät Suomessa. Tällöin merkittävä osa erityisesti yksityisen kulutuksen päästöistä jää huomiotta. Kun kasvun lisäksi katsotaan selvityksessä lisäävän yksityistä ostovoimaa, on ongelma merkittävä.

Arvioin tässä tarkemmin tutkimusta näiden kriittisten huomioiden pohjalta.

Tarkasteltava selvitys:

Pitkän aikavälin kokonaispäästökehitys (PITKO) -selvityksen toteuttivat Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy ja Suomen ympäristökeskus SYKE 12 tutkijan voimin. Siinä oli tarkoitus selvittää, kuinka Suomi voisi vähentää päästöjään 85 – 90 % vuoden 1990 -tasoon verrattuna vuoteen 2050 mennessä. Samalla selvitettiin, että jos nielujen vaikutus otetaan mukaan, milloin Suomi voisi saavuttaa hiilineutraaliuden. Selvityksessä luotiin viisi  skenaariota päästövähennystavoitteiden toteuttamiseen, jotka perustuivat sekä laskennallisiin että laadullisiin arvoihin. Johtopäätöksissä todetaan, että Suomi voi saavuttaa hiilineutraaliuden jo ennen vuotta 2040 niin, että talous samalla kasvaa.

1. kritiikki: vanhentuneet lähtökohdat eivät johda 1,5 -asteen maailmaan

Tutkimuksen alustuksessa kerrotaan suoraan, että tutkimus on tehty tavoitteenasettelulla, joka oli määritelty ennen IPCC:n 1,5 -asteen raportin julkistamista lokakuussa – näin ollen tutkimuksessa esitetyt polut eivät ole tarpeeksi kunnianhimoisia 1,5 -asteen tavoitteen saavuttamiseksi. Tutkijat huomauttavat, että tämä vaikuttaa 2030 – 2040 päästövähennysten kunnianhimoisuuteen ja mahdollisesti myös lopullisen tavoitteenasettelun kunnianhimoisuuteen, joka on tutkimuksessa ollut EU:n 80 – 95 % päästövähennystavoite vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990 tasosta. Tutkimuksen tavoitteenasettelut vastaavat tutkijoiden arvion mukaan pikemminkin 2 -asteen tavoitetta. (s. 133)

2. kritiikki: bioenergian määrä lisääntyy merkittävästi ja tähän liittyvät hiilinielujen laskennan ja hiilen talteenottomenetelmien ongelmat

Selvityksen lopussa esitellyissä riskeissä bioenergian rooli nousee vahvasti esiin. Selvityksessä tunnistetaan bioenergian ongelmallisuus sen todellisten päästöjen ja hiilen talteenoton osalta.

Selvityksessä huomioidaan, että bioenergia on päästötöntä ainoastaan laskennallisesti. Laskentatavat voivat kuitenkin muuttua ja tämä nähdään selvityksessä erityisenä riskinä, sillä kaikissa selvityksen luomissa skenaarioissa metsien käyttö kasvaa merkittävästi ja samoin sen poltosta aiheutuvat hiilidioksidipäästöt, ellei päästöjä oteta talteen CCS -teknologialla. Selvityksessä todetaan:

”Toistaiseksi voimassa olevien päästöjen laskenta- ja raportointisääntöjen puitteissa biomassan polton CO2-päästöjä ei huomioida energiasektorilla, vaan biomassan hiilitaseet lasketaan ja raportoidaan varastonmuutoksina maankäyttösektorilla – – Jos biomassan CO2-päästöt laskettaisiin, kuten ne todellisuudessa tapahtuvat, muodostuisi energiantuotannon ja -kulutuksen dekarbonisoinnista haastavampaa.” (s. 108)

Kun selvityksessä jätetään hetkeksi bioenergian laskennallisuus sivuun, todetaan metsien käyttämisen energiana olevan ilmastolle erittäin haitallista: ”  – – nielun pienentyminen voi aiheuttaa tuotettua energiayksikköä kohden vuosikymmenten ajan jopa selvästi suuremman kasvihuonekaasuvaikutuksen kuin kivihiilen tai öljyn energiakäyttö.” (s. 108)

CCS teknologiakaan ei ole millään muotoa ongelmaton ratkaisu ja tämä selvityksessä tunnustetaan. Teknologian avulla on tarkoitus poistaa hiilidioksidia suoraan poltosta syntyvästä kaasusta. Teknologia vaatii kuitenkin toimiakseen runsaasti energiaa – 15 – 30 %  teknologiaan liitettävien voimalaitosten polttoainetarpeesta. Näin ollen hiilidioksidin talteenototekniikka lisää biomassan käyttöä ja siten sen korjuuseen liittyviä päästöjä sekä samalla pienentää hiilinieluja. (s. 107) Lisäksi selvityksessä todetaan riskiksi, että CCS -teknologia on vielä asteella, jossa sen kaupallistettavuudesta ei ole varmuutta, eikä myöskään talteenotetun hiilidioksidin varastoinnin toteuttamisesta. (s. 124)

3. kritiikki: kasvuoletuksista johtuvaa kulutuksen lisääntymistä ja sen aiheuttamia päästövaikutuksia muualla kuin Suomessa ei ole otettu huomioon

Selvityksessä on luotu kansantalousskenaarioita, joiden avulla arvioidaan eri päästövähennyspolkujen vaikutusta Suomen kansantalouteen FINAGE -mallin avulla. Skenaariot eivät kuitenkaan ole täysin vertailukelpoisia, sillä ne perustuvat oletuksiin niin teknologian, tuotannon kuin politiikkatoimienkin suhteen, eli erot niissä eivät siis ainoastaan pohjaa erilaisiin mahdollisiin poliittisiin ratkaisuihin.

Kaikissa viidessä erilaisessa skenaariossa oletetaan talouden kasvavan. Esimerkiksi WEM -skenaariossa kansantuotteen katsotaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä vuodesta 2017. WEM -skenaario perustuu oletukselle siitä, että EU saavuttaa nykyiset päästövähennystavoitteensa ja talous elpyy nykyisellä pohjalla niin, että sekä alkutuotanto, teollisuus, rakentaminen, palvelualat ja kotitalouksien kulutus kasvavat. (s. 77) Muissa skenaarioissa kasvu on vielä tätäkin merkittävämpää. (s. 82)

Selvityksessä sanotaan, että päästöjen vähentäminen edellyttää niiden hinnoittelua myös verotuksen avulla. Sen mukaan on selvää, että tämä heikentää merkittävästi kotitalouksien ostovoimaa, ellei vaikutusta kompensoida tulonsiirroilla. (s. 76) Esimerkiksi jatkuva kasvu -skenaariossa oletetaan, että ”Verotuksen painopiste siirtyy kulutuksen verottamista kohti muita skenaarioita selvemmin. Talouden ripeä kasvu mahdollistaa kuitenkin kotitalouksien kulutuksen kasvun.” (s. 77) Skenaarioita vertailtaessa todetaan myös, nimenomaan kotitalouksien kulutukseen viitaten, että ”On ehkä syytä korostaa, että taloudellinen hyvinvointi kasvaa, vaikka yhteiskunta muuttuu vähäpäästöiseksi.” (s. 82)

Tällainen lopputulos asettaa hyvin perimmäisen kysymyksen: mitä tarkoitetaan kulutuksella? Sanana kulutus ehkä viittaa siihen, että rahaa kuluu. Tämä ei ole sinänsä sama asia kuin luonnonvarojen kulutus. Käytännössä kysymys kuitenkin on samasta asiasta. Tutkimuksissa on vertailtu bruttokansantuotteen nousua ja sen vaikutusta kansakunnan hiilijalanjälkeen ja todettu, että nämä kulkevat käsi kädessä: tämä indikoi, että talouskasvu on avaintekijä globaalien ympäristöongelmien taustalla.

Hiilijalanjälki onkin juuri se tekijä, jota VTT:n ja SYKE:n selvityksessä ei ole huomioitu. Selvityksessä on määritelty hiilineutraalius vain globaalilla tasolla, (s. 21) vaikka olennaista olisi ollut määrittää se nimenomaan kansallisella tasolla josta olisi käynyt suoraan ilmi, että kansalaisten hiilijalanjälkeä ei ole huomioitu. Yhteenvedossa päästöpolkujen määrittelystä on otettu mukaan kansalaisia koskien arvot ja käyttäytyminen, asuminen ja liikkuminen. Arvot ja käyttäytyminen viittaisi kategoriana siihen, että kulutusta olisi otettu laajemminkin arvioon mukaan. Tarkastelumenetelmästä kerrottaessa kuitenkin todetaan, että laskennalliseen tarkasteluun on rajattu mukaan Suomen kasvihuonekaasujen päästölähteet ja lisäksi on karkeasti arvioitu maankäytön päästöjä ja nieluja. (s. 46)

Ei ole poikkeuksellista jättää päästövähennyksistä kulutuksen päästöjä huomiotta, sillä päästövähennystavoitteet perustuvat yleisesti ottaen maan rajojen sisäpuolella tapahtuvaan päästöjen vähentämiseen. Tästä huolimatta kysymys on erittäin merkittävästä asiasta. Mikäli yksityisen kulutuksen aiheuttamaa hiilijalanjälkeä ei lasketa osaksi valtion päästöjä, ei päästövähennystavoitteilla välttämättä päästä päästöjen alenemiseen vaan niiden siirtämiseen.

Kysymystä voi tarkastella myös seuraavaa kautta: jos halutaan kotitalouksien kuluttavan merkittävästi vähemmän tiettyihin, saastuttaviin asioihin, mitä kotitaloudet sitten saavat tulonsiirroilla ylläpidetyllä ostovoimallaan hankkia? Mikä on se ekologisesti kestävä kulutuskohde, joka korvaa nykyiset saastuttavat menoerät? On kuitenkin niin, että kaikki toiminta tuottaa jonkin verran päästöjä. Jos ostovoimaa halutaan ylläpitää ja talouden oletetaan kasvavan, niin todennäköisintä mielestäni on, että kasvu syö päästövähennykset – ei välttämättä Suomessa vaan siellä, minne kotitalouksien kasvava ostovoima suuntautuu. 

4. kritiikki: materiaalivirtojen käytölle ei anneta painoarvoa 

BIOS -tutkimusyksikkö on tehnyt arviota siitä, kuinka paljon rahamääräistä arvonlisäystä tuotetulla materiaalimäärällä tulisi saavuttaa, jotta materiaalivirtojen ja talouskasvun irtikytkentä olisi mahdollista. Tuloksena on, että tällainen historiallista näyttöä vailla oleva arvonlisäyksen määrä ei vaikuta mahdolliselta ja tutkijoiden mukaan todistustaakka onkin sellaisilla näkemyksillä, joiden mukaan talouskasvua tulee edistää. Tutkimusyksikkö on nimenomaisesti valinnut resurssien käytön tutkimuksensa aiheeksi siksi, että se on irtikytkennän kannalta kaikkein haastavin. Tästä syystä ilmastopäästöjen ja talouskasvun välisen yhtälön tutkiminen ei ole riittävää. Talous on saatava luonnon kanssa tasapainoon kaikilla eri mittareilla päästöistä resursseihin ja luonnon monimuotoisuuteen, jotta saavutamme kestävyyden, jolla maailman 10 miljardia kansalaista voivat elää täällä vuonna 2050. Mikään vähempi ei riitä. 

Onkin hyvä, että Syken ja VTT:n selvityksessä resurssien käyttö on otettu huomioon, sillä selvitys sisältää skenaarioiden ympäristövaikutusten arvioinnin. Tulos ei kuitenkaan ole positiivinen, sillä selvitykessä todetaan resurssien käytön lisääntyvän:

”Ehtyvien luonnonvarojen käyttö jatkuu vähäpäästöskenaarioissa. Säästö-skenaariossa raskaan teollisuuden (teräs, sellu, pakkaus, sementti) volyymien kasvu lisää ehtyvien luonnonvarojen käyttöä. Infrastruktuurin rakentaminen ja käytössä olevan teknologian, kuten autokannan, nopea uusiminen päästövähennysten toteuttamiseksi, etenkin Jatkuvan kasvun skenaariossa, lisää koneiden ja elektroniikan tuotantoa, mikä myös nopeuttaa mineraalivarantojen köyhtymistä. Uudis- ja korjausrakentaminen on korkeimmillaan Jatkuva kasvu ja Muutos -skenaarioissa. Massa- ja paperiteollisuuden volyymit ovat suurimpia Pysähdys- ja Säästö- skenaarioissa.” (s. 113)

Yhteenveto: 

Selvityksen ensisijainen tarkoitus oli selvittää Suomen ilmastopäästöjen kehitystä ja Suomelle sopivaa päästövähennystavoitetta. Taloudellisten mallinnusten avulla saatiin tulokseksi, että talouden kasvun jatkumiselle ei ole estettä ja tämä nostettiin keskeisenä tuloksena esiin selvityksen tiivistelmässä. Tämä puoli oli myös merkittävässä roolissa selvityksen uutisoinnissa.

Kuitenkin monet selvityksessä esiintuodut tiedot ovat tälle näkemykselle vastaisia. Erityisesti kasvun johtaminen uusiutumattomien luonnonvarojen lisääntyvään käyttöön on niin merkittävä asia, että se itsessään olisi tullut tuoda esiin kasvua vastaan puhuvana seikkana. Lisäksi se, että bioenergian osalta riski nähdään nimenomaisesti sen laskentatapojen muutoksissa on erittäin ongelmallista. Selvityksessä on siis tältä osin laskettu, kuinka Suomi saavuttaa päästövähennystavoitteet, ei kuinka se todellisuudessa vähentää päästöjä. Tätä ilmentää myös se, että kuluttajien kasvavan ostovoiman takia ulkomailla syntyviä päästöjä ei ole huomioitu. Nämä seikat huomioon ottaen selvityksen kasvumyönteisyys ja kasvumyönteinen julkituonti ei ole mielestäni perusteltua, vaan kasvu näyttäytyy päinvastoin ilmaston ja ympäristön kannalta ongelmallisena oletuksena.

Demokratian viimeinen mahdollisuus

Mitä sinulle korvaamatonta ilmastonmuutos uhkaa?

Palaan tähän kansalaisjärjestöjen ilmastovaalikampanjan kysymykseen jälleen näin ennakkoäänestyksen ensimmäisenä päivänä. Yksi niistä asioista nimittäin on demokratia.

Demokratia on sananakin sellainen, joka kaikuu pelkkää hyvää. Se on sivistyneen päätöksenteon itseisarvo, monet laskevat sen yhdeksi tärkeimpien arvojen joukkoon. 

Demokratia edustaa hyvää hallintoa, oikeudenmukaisuutta ja kansalaisten tasa-arvoa. Kaikki ovat yhdellä äänellään mukana ja politiikkojen on edistettävä yhteistä hyvää tai he menettävät valtansa. 

Demokratian tilanne maailmassa ei ole kuitenkaan niin hyvä, kuin se on aiemmin ollut. 13 vuotta demokratian tila on heikentynyt suuremmassa osassa maita kuin missä se on parantunut ja saman Freedom Housen raportin mukaan 39 % maailman ihmisistä elää vapaissa maissa. Vaikka demokratia on itseisarvo, se ei ole itsestäänselvyys. 

Demokratian on nyt puolustettava vahvasti paikkaansa. Aivan keskiössä tässä on ekologinen kriisi ja sen pysäyttäminen. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ovat ongelmia, joille ei ole laajuudessaan, kattavuudessaan eikä vakavuudessaan historiassa vertaista. Nyt aloitettu liha- lento- ja autokeskustelu todistaa siitä, kuinka länsimaisten ihmisten on luovuttava monesta saavutetusta edusta ja muutettava elämäänsä, jotta pääsemme jälleen luonnon kanssa tasapainotilaan. Esimerkiksi Korvaamaton -kampanjan esittämä keinovalikoima tulevalle hallitukselle osoittaa, mistä kaikesta on kysymys puolentoista asteen tavoitteen saavuttamiseksi. 

Olemme siis täysin uudenlaisessa tilanteessa eikä olekaan kaukaa haettua kysyä, kykeneekö demokratia selviytymään tällaisesta haasteesta. Ovatko kansalaiset valmiita äänestämään oman etunsa mukaisesti ja poliitikot toimimaan heti? Se selviää nyt. On aika osoittaa, että ymmärrämme mistä on kysymys ja ovat valmiita tekemään, mitä pitää. Ellemme onnistu, ei demokratian tilanne kiihtyvästi laajenevan puutteen, resurssisotien ja talouden romahtamisen tulevaisuudessa näytä tietenkään hyvältä.

Nämä ovat todella ilmastovaalit siksi, että nyt valittava on Suomessa viimeinen eduskunta, jolla on aikaa lopettaa nykyinen kurssimme kohti tuhoa ja kääntää se 1,5 -asteen polulle. Maailman päästöt ovat edelleen kasvussa. Meidän tulee nähdä käännös päästöjen vähenemiseen aivan tulevina vuosina – muuten alkaa olla monilla mittareilla liian myöhäistä pelastaa maailmaa ja sivilisaatiota tuholta.

Siksi päätän kliseisiin.

Nyt tai ei koskaan.

Äänestän. Äänestä.

Rohkeutta, Rinne

On jännä olo, kun tuntuu, että vaalilupaukset on petetty jo ennen vaaleja. Katsoin eilisen Ylen Antti Rinteen tentin saadakseni selvää siitä, mikä on SDP:n lihaverokanta. Ja sieltä se nyt selvästi tuli – ei lihaverolle. SDP:n kanta on Rinteen kertomana muuttunut heikompaan niin tässä asiassa kuin alunperin iloitsemassani näkemyksessä hakkuumääristä. Eikä SDP ole yksin – Sipilä kutsui vasta syksyllä kaikki puolueet pyöreän pöydän ääreen sopimaan vahvemmista ilmastotoimista, joilla ”Suomella on mahdollisuus nousta ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun suurvallaksi.” Nyt kuitenkin Helsingin Sanomien kyselyssä Suomen tavoitteiden tiukentamisesta olivat pyöreän pöydän joukosta livenneet keskusta itse ja kristillisdemokraatit, joiden mielestä Suomen nykyistä päästövähennystavoitetta ei ole syytä kiristää. 

En haluaisi epäillä Rinteen rehellisyyttä eilen, kun hän sanoi SDP:n tavoittelevan puolentoista asteen maailmaa. En epäile hänen aitoa huoltaan isoisänä ja kansalaisena, kun hän avasi puheenvuoronsa ilmastoteemalla. Uskon sen sijaan, että hänellä ei ole käsitystä siitä, kuinka merkittävistä toimista todella on kysymys puolentoista asteen politiikassa. Jos puolentoista asteen tavoitetta todella halutaan tavoitella, yhtään keinoa ei ole varaa jättää käyttämättä. Sen sijaan on luultavaa, että kristillisdemokraatit ja keskusta ovat mittakaavasta paremmin perillä ja alkavat siksi pakittaa aiemmin puhutusta ilmastotoimien kirittämisestä. Niin tai näin, tämä on täysin vastuutonta.

Nyt poliitikoilta vaaditaan ensinnäkin perehtyneisyyttä. Heidän on syvällisesti ymmärrettävä, kuinka äärimmäisestä ongelmasta on kysymys. Poliitikkojen on uskallettava pohtia kaikkia mahdollisia kehityskulkuja ja tunnustettava, että pahin mahdollinen skenaario on mahdollinen.

Tämän lisäksi poliitikkojen on oltava poikkeuksellisen rohkeita. Heidän on hahmotettava roolinsa vastuullisina murroksen ajassa, jossa pelissä on enemmän kuin koskaan ja jossa paljon menee uusiksi. Ei ole juuri sellaisia elämän osa-alueita, jotka eivät vaikuttaisi ilmastonmuutokseen eikä ainuttakaan sellaista, johon se ei vaikuttaisi. 

On muistettava, että kansalaiset aivan todella ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta ja haluavat toimia. On muistettava lakkoilevien nuorten painava vaatimus tulevaisuudesta. Jotta tarpeelliset, kiireelliset muutokset saadaan tehtyä, olisi lisäksi syytä julistaa seuraavan hallituskauden aluksi ilmastohätätila. Tämä antaisi legitimiteettiä suurille politiikkamuutoksille ja yhteishenkeä kansalle lisääntyvien vaikeuksien keskellä.

Tärkeä kulma on kuitenkin myös, että toistaiseksi meillä täällä on vielä kaikki ihan hyvin. Rauhan ja kylläisyyden keskellä ilmastotoimista on myös mahdollisuus innostua. Antero Vartialla oli mielestäni viisautta, kun hän Ylen jutussa totesi perustamastaan Kompensäätiöstä: ”Töitä on paljon, ja edessä on kallis projekti, jonka seurauksista ei ole varmuutta. Mutta samaan aikaan en ole koskaan iloinnut elämästä yhtä paljon kuin nyt. Olen sitä mieltä, että sosiaalisena eläimenä meihin on leivottu sisään se, että haluamme hyvää muille. Elän nyt ylivoimaisesti elämäni parasta aikaa.”

Siis rohkeutta, Rinne ja kaikki muut. 

Kirkosta mallia ja hiilineutraaliksi!

Viime kuussa saimme ilahduttavan uutisen: kirkko tavoittelee hiilineutraaliutta vuonna 2030. Päästövähennykset muodostavat 80 % tavoitteesta, loput on tarkoitus kompensoida.

Kirkon suunnitelmat tavoitteeseen pääsemiseksi näyttävät hyvältä. Ensinnäkin kirkko haluaa tehdä kattavat statistiikat nykytilasta ja metsien hiilinielupotentiaalista laskeakseen tavoitteensa tarkasti ja arvioida tavoitteen etenemistä vuosittain. On lisäksi mielestäni aina vakuuttavaa, kun varsinaisen tavoitevuoden lisäksi on antaa myös konkreettisia välitavoitteita. Tällaisia ovat sähköauton latauspiste kaikissa tiekirkoissa 2021, öljylämmityksestä luopuminen seurakuntien kiinteistöissä 2025 mennessä sekä se, että jokaisella seurakunnalla on vuonna 2025 Kirkon ympäristödiplomi. Tavoitteen toteutumisen esteenä saattaa tosin olla se, että seurakunnat ovat päätöksenteossaan itsenäisiä – kirkkohallituksen päättämässä ilmastostrategiassa esitetty tavoite ei siis sido niitä. Toivon kuitenkin, että kirkko onnistuu olemaan asiassa yhtenäinen ja tuki sekä neuvonta saa seurakunnat innostumaan yhteiseen, tyylikkääseen tavoitteeseen. 

Kirkkoa voi toimijana ehkä parhaiten tässä verrata kaupunkeihin, joista esimerkiksi Turku tavoittelee hiilineutraaliutta 2029, Helsinki 2035, Oulu 2040 ja Jyväskylä 2050. Valtio on jo eri tason toimija, mutta kunnianhimoa voi silti vertailla: Suomella ei ole kansallista hiilineutraaliustavoitetta. Ilmastolaissa on määritelty, että päästöjä vähennetään vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990-tasosta 80 %, mutta hiilineutraaliudesta ei puhuta mitään. 

Nyt on hyvä hetki asettaa Suomelle hiilineutraaliustavoite heti tulevan eduskuntakauden aluksi ja muutenkin kiristää ilmastotavoitteiden tasoa huomattavasti nykyisestä Pariisin ilmastosopimuksen raportointia varten, joka alkaa 2020. 

Hiilineutraalius on tapa konkretisoida ilmastotavoitteita. Se ei kuitenkaan ole mittarina täydellinen. Hiilineutraaliudelle ei ole virallista laskentatapaa. Jos neutraaliuden saavuttamiseksi osa päästöistä kompensoidaan, ollaan kirjavien kompensointikäytäntöjen tiellä, eikä ilmastohyöty välttämättä ole todellinen. Lisäksi ongelmaksi muodostuu, mitkä päästöt lasketaan minkäkin instanssin alle – miltä osin kirkko on vastuussa työntekijöidensä liikkumisesta töihin? Miltä osin kaupungit ja valtio ovat vastuussa kansalaistensa kulutuksesta? 

Valtion kohdalla ei riitäkään hiilineutraaliustavoite, ainakaan mikäli se ei ota kansalaisten kulutuksesta aiheutuvia päästöjä huomioon. On laskettava, että yksittäisen suomalaisen hiilijalanjälki on maapallon kannalta kestävä. Tähän valtiolla on esimerkiksi verotuksen muodossa valtaa vaikuttaa toisella tapaa kuin vaikkapa kunnilla ja seurakunnilla. 

Hiilineutraalius on lisäksi Suomelle lopulliseksi tavoitteeksi liian helppo. Olemme valtavan suuri, metsäinen maa, jossa asuu vain vähän ihmisiä. Meidän ei tule saada kompensoida suuria päästöjä vain suurilla metsillä. Suomen metsät kuuluvat pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen, joka muodostaa Siperian metsien kanssa kokonaisuuden. Samalla tavalla kuin Brasilian sademetsistä puhutaan maailman keuhkoina, ei Brasilian keuhkoina, on rehellisesti käsiteltävä myös Suomen metsiä. Tästä johtuen Suomen tulee tavoitella hiilinettonegatiivisuutta. 

Tärkeintä on, että kansallisella tasolla sitoudutaan niihin tavoitteisiin, joilla ilmastonmuutos saadaan hillittyä 1,5 -asteeseen. Jotta tätä voidaan vertailla, tarvitaan kuitenkin asiantuntemusta ja selvitystyötä. Hiilineutraaliustavoitteet auttavat tiettyyn pisteeseen saakka kunnianhimon vertailussa helpommin. Tässä siis eri puolueiden hiilineutraaliustavoitteet: 

Vasemmistoliitto: hiilinegatiivinen 2030 -luvun alussa

Vihreät: 2030

RKP: 2035

SDP: 2035

Keskusta: 2045

Kokoomus: ainakin ennen vuotta 2050, mutta milloin?

Kristillisdemokraatit: –

Perussuomalaiset: – 

Siniset: –

Suomen ilmastopaneeli: viimeistään 2035

Ei uusille sellutehtaille

Suomessa yksi merkittävimmistä ilmastokeskusteluista liittyy metsien käyttöön ja hakkuumääriin. Mielestäni eräs tärkeä seikka on kuitenkin jäänyt liian vähälle huomiolle: uusien sellutehtaiden rakentamissuunnitelmat ja niiden estäminen.

Kun puhumme siitä, kuinka paljon metsää tulisi hakata, moni metsänomistaja ja metsäalan puolestapuhuja herää muistuttamaan, että metsät ovat pitkälti yksityisomistuksessa ja valtio ei voi hakkuumääristä päättää. Tietyllä tavalla näin tällä hetkellä onkin. Tarvitsisimme todella kovan hätätilamentaliteetin, jotta poliitikoilla riittäisi rohkeus sanella, mitä yksityiset omistajat saavat metsillään tehdä. Tällainen rajoittaminen ei myöskään olisi tietenkään järkevä lähtökohta politiikalle, jos muita keinoja on käytettävissä.

Valtiolla on kuitenkin keinoja vaikuttaa siihen, mitkä ovat puukaupan markkinat ja miten metsänomistajien kannattaa toimia. Valtion tulisikin hillitä markkinoita estämällä uusien sellutehtaiden rakentaminen Suomeen. Perusteena tälle on, että raaka-ainetta tehtaiden käyttöön ei ole kestävästi saatavilla. Tehtaista tehdään ympäristövaikutusten arviointi ja puun tarve olisi mitä suurimmassa määrin syytä ottaa huomioon, ennen kuin tehtaille annetaan rakennuslupa. 

Suomeen on suunnitteilla lukuisia sellutehtaita. Mikäli kaikki hankkeet toteutuisivat, ne vaatisivat 16 miljoonan kuutiometrin lisäyksen puun tarpeeseen vuosittain, kertoo Maaseudun tulevaisuus ja listaa käynnissä olevat hankkeet. 

  • Boreal Biorefin hanke Kemi­järvelle odottaa ympäristölupaa aivan lähiaikoina Pohjois-Suomen aluehallintovirastolta. 
  • Finnpulp on saanut luvan maailman suurimman sellutehtaan perustamisesta Kuopioon. Hankkeesta on jätetty vielä valitus korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
  • KaiCell Fibers on jättänyt ympäristölupahakemuksen Pohjois-Suomen aluehallintovirastolle sellutehtaan perustamisesta Paltamoon. 
  • Metsä Group suunnittelee Kemin sellutehtaan uudistamista huomattavasti nykyistä suuremmaksi. 
  • Samoin Stora Enso suunnittelee merkittävää laajennusta Oulun tehtaaseensa.

Katsoin Finnpulpin hankkeen saamaa Itä-Suomen aluehallintoviraston myöntämää ympäristölupaa. Hankkeen ympäristövaikutuksia on arvioitu tarkasti vesistön, kalaston, tehtaan toiminnasta syntyvien päästöjen ja melusaasteen osalta, mutta ei sen perusteella, mitä raaka-aineen korjuu aiheuttaa ympäristölle siellä, mistä se korjataan. Näin, vaikka luvassa todetaan: ”tehdas käyttää vuosittain noin 6,7 miljoonaa kuutiota puuraaka-ainetta eli keskimäärin runsas 18 000 kuutiota päivässä. Noin 70–75 % tehtaan puuraaka-aineesta on arvioitu olevan kotimaasta hankittavaa pyöreää kuitupuuta. Sahahakkeen käytön on arvioitu olevan noin 10–15 % tehtaan puuraaka-aineen tarpeesta. Tuontipuun osuudeksi puunhankinnasta on arvioitu myös noin 10–15 %.”

Aluehallintovirastolla on siis hyvin tiedossa se, millaista puuta ja mistä on ajateltu hankittavan. Tästä huolimatta päätöksessä ei oteta kantaa toiminnan tämän puolen kestävyyteen. Voisiko näin kuitenkin tehdä?

Hakkuumäärät ovat jo kasvaneet yli kestävän tason, pitkälle kiitos Äänekosken toissa vuonna avatun sellutehtaan, joka käyttää puuta yksin lähes 6 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Silti jo nyt suunnitteilla tai prosessissa olevilla hankkeilla on mahdollisuus lähes kolminkertaistaa Äänekosken tarvitsema puumäärä. Vaikka osa puusta tulisikin naapurimaista, tällainen kehitys ei ole kestävää. 

Jos nämä tehtaat rakennetaan, on hakkuiden rajoittamiseen pyrkiminen entistä vaikeampaa. Tehdyt investoinnit edellyttäisivät puun saantia ja osakkeenomistajilla olisi sekä varaa että kannustin tehdä kaikkensa sen eteen, että poliitikot eivät uskalla puuttua heidän liiketoimintansa edellytyksiin.

Tilanne pahenee jokaisesta uudesta laitoksesta, joka käyttää puuta lähtökohtaisesti lyhytaikaisiin sellutuotteisiin. Näiden laitosten syntyminen on estettävä. Tästä puolesta on nyt puhuttava, ennen kuin laitokset saavat toteuttamisluvan. Aluehallintovirastojen ympäristöluvituksessa on otettava huomioon metsäluontomme kestävyys, hiilivarasto- ja nieluvaikutukset ja Suomen kansainväliset ilmastositoumukset.  

Jotta saamme hiilivarastot säilymään uskon, että metsänomistajia tulisi lisäksi palkita tästä. Metsänomistajille voisi olla järkevää maksaa korvausta metsän säilyttämisestä.

Jokaista tarvitaan tekemään ilmastovaalit

Mitä sinulle korvaamatonta ilmastonmuutos uhkaa?

Kysyimme tätä eilen ohikulkijoilta Jyväskylän keskustassa ja saimme paljon koskettavia vastauksia. Joku sanoikin hyvin, että eikö parempi kysymys olisi, mitä se ei uhkaa? Niinpä. 

Kysymys liittyy eilen alkaneeseen ympäristöjärjestöjen yhteiskampanjaan ilmastovaalien puolesta. Suomalaisista suurin osa on ilmastonmuutoksesta huolissaan. Se on suuri voima, joka tulee nyt näyttää näissä vaaleissa. 

Eduskuntaan tarvitaan ihmisiä, jotka tietävät ilmastonmuutoksesta tarpeeksi ymmärtääkseen, kuinka äärimmäisestä ongelmasta on kysymys. Valittavilta poliitikoilta vaaditaan myös suhteellisuudentajua. Jos tätä asiaa ei saada kuntoon, millään muulla ei ole merkitystä.

Ilmastovaaleja on tärkeää tehdä jo ennen äänestämistä. Mitä enemmän aiheesta puhutaan näin vaalien alla, sitä paremmin niin ehdokkaiden kuin puolueidenkin on pohdittava asiaa ja otettava kantaa. Puhetta, toimintaa ja kirjoituksia tarvitaan, jotta mikään vähemmän tärkeä ei pääse valtaamaan poliittisen keskustelun areenaa näinä kriittisinä kuukausina. Näin jo Twitterissä kuvan, jossa aikaa ilmastonmuutoksen torjuntaan laskettiin päivissä. Valitun eduskunnan on tunnettava, että heillä on heti kautensa alussa kansan vahva tuki aloittaa kaikki ne toimet, jotka ilmastonmuutokseen vastaamiseksi tarvitaan.

Jos ilmastonmuutos yhtään ahdistaa, kannattaa tulla mukaan ilmastotoimintaan! Kaikkialla tapahtuu paljon ja jokaista tarvitaan. Tulin juuri esimerkiksi Greta Thunbergin tueksi järjestetystä lakosta ja aion seuraavaksi twiitata häshtägeillä #korvaamaton, #ilmastovaalit ja #NytOnPakko. Istu Gretan kanssa -mielenosoituksia järjestetään useilla paikkakunnilla ja niihin voi mennä kuka vain mukaan. Ja häshtägejä käyttämällä saa sekä oman näkemyksensä esiin että itse asiasanat eteenpäin. Pidetään ääntä ja koitetaan tehdä se, mitä tehtävissä on!