YK:n ilmastokokous Katowicessa alkaa – mistä on kyse?

Puolassa Katowicessa alkaa huomenna YK:n ilmastokokous (COP24), jossa on tarkoitus tehdä Pariisin sopimuksen (COP21) sitoumusten toimeenpanemisen säännöt valmiiksi. Vuonna 2015 Pariisissa sovittiin, että tällainen säännöstö on valmis vuonna 2018. Enempää viime metreille ei olisi voinut asiasta sopiminen siis jäädä – Katowicen kokous loppuu kuun 14. päivä.

Tämä on kuitenkin ymmärrettävää. Neuvotteluita ja valmistautumista tapahtumaan on käyty välissä runsaasti ja konkreettiset kysymykset, joista pitäisi päästä maailmanlaajuisesti sopuun, ovat totta kai hankalia. Kuinka päästöistä pitäisi raportoida niin, että ne olisivat laskettavissa yhteismitallisesti?

Pakko tunnustaa: toimeenpanosäännöstö ei kuulosta kovin kiehtovalta. Se on kuitenkin tärkeä. On vaikea toimeenpanna ilman yksimielisyyttä siitä, mikä lasketaan toimeenpanoksi. Helpoin keino päästöjen pienentämiseen on laskea ne itselleen suotuisimmalla metodilla. Toivottavasti Katowicessa saadaan reiluja sääntöjä sovittua.

Kokouksen asialistalla on tämän varsinaisimman asian rinnalla luvassa erittäin tärkeää keskustelua siitä, kuinka maat suhtautuvat YK:n ilmastopaneelin IPCC:n raporttiin 1,5 ja 2 asteen eroista. Raportti oli tilattu tätä kokousta varten, sillä se liittyy olennaisesti Pariisin sopimuksen toimeenpanoon. Pariisissahan ei varsinaisesti päätetty kummastakaan astevaihtoehdosta, vaan päätettiin rajoittaa lämpötilan nousu selkeästi alle kahden asteen ja pyrkiä sen rajoittamiseen 1,5 -asteeseen. Tämäkin osoittaa yksityiskohtien merkityksen  kun koko Pariisin sopimuksen ytimen, asterajan, sinänsä ensisilmäyksellä vaatimattomalta näyttävä epämääräisyys nousee nyt Katowicen kokouksessa keskeiseen asemaan.

Vaikka varsinaisia päätöksiä asiasta ei suuntaan tai toiseen tehtäisikään, on osallistujamaiden keskenään käymä keskustelu erittäin tärkeää. Seuraava tärkeä Pariisin ilmastosopimuksen raja on nimittäin vuosi 2020, johon mennessä jokaisella sopimuksessa mukana olevalla maalla pitäisi olla oma päästövähennyssuunnitelma valmiina. Voisivatko maat vakuuttaa toisiaan yhteisestä kunnianhimosta niin, että nuo suunnitelmat selkeästi pyrkisivät 1,5 -asteen tavoitteeseen?

Kokousta pohjustamaan onkin lähetetty paljon erilaisia viestejä. Ympäristö- ja kehitysjärjestöjen viesti on, että Suomen ja Euroopan unionin tulisi edistää sitä, että kansallisia päästövähennystavoitteita vuodelle 2030 asetettaisiin 1,5 -asteen mukaisesti. EU:n tulisi myös vaatia muitakin maita vielä muokkaamaan omia tavoitteitaan samoin ennen vuotta 2020. Itsekin kokoukseen osallistuva Sauli Niinistö on osallistunut yhdessä 15 muun eurooppalaisen valtionpäämiehen kanssa julistukseen, jossa vaaditaan kunnianhimoisempia toimia ilmastonmuutoksen estämiseksi ja sanotaan, että kansalliset tavoitteet eivät ole kokonaistavoitteen kanssa yhtäpitäviä. EU-komissio on tällä viikolla ehdottanut EU:n pyrkivän hiilineutraaliuteen 2050 ja EU-parlamentti on ollut valmis koventamaan jo EU:n 2030 -tavoitteita.

Toivottavasti Suomi ja EU lähtevät kirimään omat tavoitteensa todella 1,5 -asteeseen tähtääviksi ja onnistuvat saamaan muita mukaan! Jos kuitenkin on niin, että tästä kokouksesta ei saada tyydyttäviä lopputuloksia, niin YK:n pääsihteeri Antonio Guterres on järjestämässä huippukokousta aiheesta ensi vuoden syyskuussa – siis vielä ennen vuotta 2020 ja maiden päästövähennyssuunnitelmien asettamista. Toivottavaa kuitenkin tietysti olisi, että siellä voitaisiin jatkaa hyvin sujuneen ja kunnianhimoisen Katowicen kokouksen jälkimainingeissa. Ilmastonmuutoksen kanssa on niin kiire, että jokainen vuosi on erittäin tärkeä.

Shoppailulle loppu

Black Friday on vastuuton ilmiö. Ehkä tiesittekin sen jo, mutta sanon silti: vain päivän kesätävällä tarjouskampanjalla meidät pyritään saamaan ostamaan nopeasti ja harkitsemattomasti sellaista, mitä emme tarvitse!  On ikävää, miten laajasti tähän amerikkalaiseen tuonti-ilmiöön on lähdetty mukaan. Autofirmat, koetatteko todella saada minut ostamaan heräteostosauton? Prisma, eikö teillä ole muutenkin jo Suomen suurin markkinaosuus melkein kaikesta, eikö se riitä? Ja Toys´R´Us, Black Friday lasten markkinoille, onko nyt eettistä? Koko homma on ilmastotietoisuutensa kanssa painivalle kansalle kuin juuri laihduttamisen aloittaneen kutsuminen lounaalle ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffettiin.

Ylipäätään meidän on korkea aika kyseenalaistaa se ajatus, että shoppailu olisi jotenkin ok. Se, että vain lähdetään katselemaan, josko jotain löytyisi, on harraste jota kenenkään ei tulisi tehdä. Jos ei tiennyt tarvitsevansa jotakin ennen kuin näkin sen, ei varmasti ollut ostamassa tarpeeseen. Miksi siis mennä altistamaan itseään ehdoin tahdoin turhille houkutuksille?

Paljon on puhuttu uuden kauppakeskus Redin ongelmista Helsingissä. Vaikka tilanne toki on yrittäjille ikävä, on ilmiö ilmaston kannalta positiivinen. Kauppakeskukset on suunniteltu juuri siihen, että voi kierrellä ympäriinsä huvikseen ja koittaa löytää jotain ostettavaa. Ostokset – tehdään siitä harrastus! Kuinka hyvin tämä kikka onkaan jo vuosikymmeniä toiminut. Sen aika voisi kuitenkin nyt alkaa olla ohi.

Ehdottaisin, että lakataan käyttämästä koko sanaa shoppailu. Kuvataan ilmiötä ostoksilla käymisenä. Se sisältää edes mahdollisuuden siihen, että käy hakemassa ne ostokset, jotka on jo suunnitellut ostavansa. Ja toivotaan, että Black Friday menee penkin alle. Päästäisiin ilmiöstä eroon, ennen kuin siitä keksitään meille jokin shoppailun kaltainen anglismi.

Olen tänään kirjoittanut myös toisen blogin. Se on asekaupasta ja sen voi käydä lukemassa täältä. Mikäli kumpi tahansa näistä aiheista herättää ahdistusta sinussakin, suosittelen toki lähtökohtaisesti ottamaan julkisesti kantaa. Lisäksi voi kuitenkin auttaa lahjoittamalla esimerkiksi Pelastakaa lapset ry:n Parempi Black Friday -kampanjaan. Jemenissä tämäkin päivä todella on musta.

Ilmastonmuutos talouspolitiikan lähtökohdaksi

Valtiovarainministeriö tulee taas kevään vaaleja ajatellen julkaisemaan virkamiespuheenvuoron tulevan vaalikauden haasteista. Talouspolitiikan koordinaattori Sami Yläoutinen ministeriöstä kertoo, että siinä tullaan käsittelemään ”tulevan vaalikauden talous- ja hallintopolitiikan lähtökohtia.” Nostona paljastetaan jo nyt, että yksi näistä lähtökohdista tulee olemaan julkisen talouden kantokyvyn turvaaminen: ”Vaikka Suomi elää nyt suhdannehuippua, on keskipitkälle aikavälille odotettu kasvu historiaan nähden hidasta. Tämä johtuu talouden rakenteellisista tekijöistä, kuten työikäisen väestön määrän vähenemisestä edelleen. Kestävyysvajeen supistamisessa on menty eteenpäin, mutta tältäkin osin talkoot ovat vielä kesken. ”

Aavistan vaaraa ja epäilen, että valtiovarainministeriön puheenvuoro ei tule huomioimaan ilmastonmuutosta millään tavalla. Edelliselle vaalikaudelle asetetuissa lähtökohdissa  ilmastonmuutos mainitaan 136 sivun aikana vain yhden kerran kaaviossa, joka kuvaa digitalisaation muuttuvaa toimintaympäristöä. Ilmastonmuutos vaikuttaa elinolosuhteisiimme, jotka vaikuttavat digitalisaatioon. Näin!

Tämä on huolestuttavaa, sillä valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuorot ovat erittäin vaikutusvaltaisia. Jarkko Leinonen on arvioinut 2016 valmistuneessa gradussaan näiden papereiden vaikutusta siitä asti, kun niitä on vuodesta 1991 lähtien tehty. Valtiovarainministeriön näkemyksen merkitys on aina ollut suuri ja sen suosituksilla on tapan päätyä hallitusohjelmien linjaksi. Leinonen kirjoittaa, että Sipilän hallitus otti käytännössä kaikki puheevuoron keskeiset seikat hallitusohjelmaansa leikkauksista rakenneuudistuksiin sekä eetokseen siitä, että kriisin aikana on tehtävä vaikeita ratkaisuja. (s. 96.)

Aavistan lisäksi, että valtiovarainministeriö asettaa jälleen tulevan vaalikauden tavoitteeksi talouskasvun tavoittelemisen. Puhutaan talouskasvun ja ilmastovahingon irtikytkennästä, mutta se ei vaikuta uskottavalta oletukselta. Määrän lisäys syö tehokkaasti kestävämmän tuotannon mukanaan tuomat ilmastohyödyt. Talouskasvun myötä maailman energiantuotannon hiilidioksidipäästöt kasvoivat viime vuonna uuteen ennätykseensä. Myös Euroopan kasvihuonekaasupäästöt kasvoivat samasta syystä. Suuressa osassa talouttamme irtikytkentä ei siis ole tarpeeksi nopeaa. Kaikkeen talouteen samanarvoisena suhtautuva bruttokansantuotteen kasvu ei siksi ole riittävä kehityksen mittari.

Silloin kun kasvu on ristiriidassa ilmastotavoitteiden kanssa, sen on hävittävä. Olemme itseasiassa jo liukuneet tähän keskusteluun puhuessamme metsistämme ja siitä, kuinka paljon niitä tulisi käyttää. Kysymyksessä siitä, lisätäänkö vai vähennetäänkö metsien hakkuita, on itseasiassa osaltaan kysymys juuri tästä: vähennämmekö päästöjämme vai lisäämmekö metsäteollisuuden kasvua. Kun olemme valmiit tunnustamaan, että puuntuotannollisesti kestävä hakkuumahdollisuus ei ole sama asia kuin ilmastollisesti kestävä hakkuumahdollisuus, olemme ottaneet tärkeän askeleen oikealla tiellä. Uutissuomalaisen tänään julkaistun gallupin mukaan suomalaisilla on tästä ymmärrys: vain alle 10% olisi valmis lisäämään metsien hakkuumääriä nykyisestä kun taas yli 30% vastaajista olisi valmiita rajoittamaan niitä.

Tulevan vaalikauden poliitikkojen olisikin syytä olla erittäin tarkkoina siinä, mitä ne ovat valmiita priorisoimaan. Suomen ilmastopaneeli tulee luultavasti ennen vaaleja esittämään Suomen tien kohti 1,5 -astetta. Tässä olisi mielestäni hyvä tulevan vaalikauden lähtökohta, jonka raameihin kaiken taloudenkin tulee sopeutua.

Ilmastonmuutosta ei ratkaista talousnobelistin teorialla

Bjørn Lomborg, Copenhagen Consensus Center -ajatushautomon johtaja kirjoitti tämän viikon maanantaina Helsingin Sanomien vieraskynässä, että ilmastonmuutosta ei kannata pyrkiä rajoittamaan 1,5 -asteeseen ja syyttää IPCC:ta hysterian lietsomisesta. Lomborg kirjoittaa: ”IPCC:n uusi raportti ei vertaile ilmastotavoitteiden kustannuksia ja hyötyjä, vaikka vertailun pitäisi olla poliittisen väittelyn keskiössä.”

Lomborg perustaa väitteensä eritoten tuoreen talousnobelisti William Nordhausin tutkimuksiin. Nordhaus on pitkän uransa aikana keskittynyt nimenomaan ilmastonmuutoksen ja taloustieteen yhdistämiseen ja hän on tunnettu malleistaan, jotka laskevat ilmastotoimien kustannuksia ja hyötyjä. On sinänsä hienoa, että talous-Nobel on päätetty tänä vuonna myöntää ilmastonmuutokseen keskittyneelle taloustieteilijälle. Kustannus-hyöty -analyysissa on kuitenkin puutteita, joiden vuoksi sitä ei voi ottaa ilmastopolitiikan perustaksi sellaisenaan. Ongelma liittyy siihen, että monia mallinnuksessa tarvittavia osa-alueita ei voi todellisuudessa mitata tai niitä ei voi mitata rahassa.

Nordhaus on koonnut kirjassaan The Climate Casino – Risk, Uncertainty, and Economics for a Warming World (Yale University Press, 2013) mallejaan yhteen ja antaa esimerkkejä erilaisista skenaarioista, jotka eroavat toisistaan sen perusteella, kuinka hyvin maat sitoutuvat niihin, kuinka paljon katsomme tulevaisuuden kansalaisten voivan rahoittaa toimia ja kuinka vakavia seurauksia ilmastonmuutokselle lasketaan. Hän laskee lämpöasteet, joissa kustannukset ja hyödyt ovat optimaalisessa suhteessa, kun muuttujia vaihdetaan. Mikään skenaario ei katso optimaalisen tuloksen olevan alle kahdessa asteessa.

Nordhaus laskee skenaarioita sille, kuinka hyvin voimme olettaa tulevien sukupolvien olevan meitä varakkaampia ja kuinka paljon kustannus-hyöty -laskelmissa voi ottaa huomioon sen, että he olisivat tietyltä osin siis meitä loogisempia maksajia. (s. 182 alkaen) Hänellä on mallinnuksia, joissa tulevaisuuden kansalaisten maksukykyyn suhtaudutaan positiivisesti. Ongelmana kuitenkin on, että tätä asiaa emme voi todellisuudessa tietää. Ilmastonmuutos tekee joka tapauksessa epätodennäköisemmäksi sen, että tulevaisuuden kansalaisella menisi meitä paremmin.

Nordhaus laskee malleissaan, että korkeampi lämpötilan nousu aiheuttaa enemmän kustannuksia. Osan malleista hän laskee myös  käännekohta -menetelmällä, jossa tietyn lämpöasteen jälkeen kustannusten katsotaan kasvavan valtavasti. Ongelma on jälleen kuitenkin siinä, että emme oikeasti voi tietää, missä käännekohta sijaitsee. Lisäksi emme voi tietää, onko käännekohdan jälkeen enää mitään laskettavaa jäljellä, jos lopullinen ja itseään ruokkiva ekokatastrofi aiheuttaa myös talousjärjestelmän laajamittaisen romahduksen. Tällaista riskiä on mahdoton mallintaa.

Kustannus-hyöty -analyysi on myös huono antamaan arvoa sellaiselle, mikä jo nyt jää rahatalouden ulkopuolelle. Ilmastonmuutokselle erityisen herkillä alueilla asuu paljon ihmisiä, jotka elävät rahatalouden reunamilla. Kylmällä taloudellisella laskennalla heidän kärsimyksensä eivät tule ilmi.

Ja ongelmana vielä on, että kun katsomme asiaa vain taloudellisesta näkökulmasta, tulemme laskeneeksi, että enemmän on aina paremmin. Mutta onko se niin? On talouden osa-alueita, joilla vähempikin riittäisi ja ihmisiä, joilla on liikaa. Kustannus-hyöty -laskelma laskee lopulta vain rahassa. Väitän, että raha eri paikoissa on eri arvoista. Tähän tulee kuitenkin palata vasta tulevissa blogeissa tarkemmin.

Nordhaus vastaa kirjassa kustannus-hyöty -analyysin saamaan kritiikkiin seuraavasti:

” – – while simple temperature targets make an attractive approach, they are insufficient in a world of competing goals. People want to be assured that these targets are not simply the result of overly concerned environmentalists who are intent of saving their ecosystems on the expence of humans. Nations will want to make sure that they are not subsidizing undeserving countries or feeding corrupt dictators whose green policies are really an excuse for skimming greenbacks.

If large sums are involved, people want to get their money´s worth. And this means that people want to compare costs and benefits. The benefits need to be completely monetized, but it will not be sufficient to say ”Ecosystems are priceless” or ”We must pay any cost to save polar bears.” This is why costs and benefits must be put on the balance when weighing the options of global warming. Depending how optimistic you are about participation and your view on discounting, you can probably use the four figures in this chapter as a guide for picking the target for climate-change policy.” (s. 219)

Vastaus on varsin kuvaava. Se sisältää lähtökohdan, että kaikelle on mahdollista asettaa laskettavissa oleva taloudellinen arvo, mitä vastustan. Lisäksi se sisältää oletuksen siitä, että ihmiset nyt vain toimivat kustannus-hyöty -analyysin mukaan, mitä vastustan myös.

Vaikka siis Lomborg ei Nordhausiin viitaten kyennytkään vakuuttamaan minua siitä, että meidän ei kannattaisi pyrkiä 1,5 -asteen tavoitteeseen, on hänellä kuitenkin tärkeä sanoma siitä, että ilmastonmuutoksen torjuminen maksaa. Hän sanoo, että Pariisin ilmastosopimuksen lupaukset maksaisivat menetettynä kasvuna 1-2 biljoonaa euroa 2030 mennessä ja lisäksi, että ”YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen UNFCCC:n sihteeristö ar­vioi hiilidioksidipäästöjen vähenevän 60 gigatonnilla, jos jokainen maa pitää kaikki vuosia 2016–2030 koskevat lupaukset. Tämä on alle prosentti vähennystarpeesta, jota 1,5 asteen tavoite edellyttäisi – -.” Meidän on siis todella oltava valmiita maksamaan: niin menetetyn kasvun muodossa kuin muutenkin. Meidän on ajateltava ilmasto edellä ja venytettävä mahdollisen rajaa siitä, mitä kustannus-hyöty -laskelmat pitäisivät realistisena. Tämä tarkoittaa, että meidän on kyettävä näkemään asioiden arvo tavalla, joka ei noudata totuttua taloudellista kaavaa.

Pelaamme valtavalla riskillä

Tällä viikolla on kuulunut hurjia uutisia. Jäävuoresta lähti jättimäinen palanen, pinta-alaltaan Espoon kokoinen. Nyt on vaarana, että palasten irtoaminen kiihdyttää itse itseään ja näin merenpinnan nousua. Mikä vielä vakavampaa, tutkijat laskivat tarkemmin meriin sitoutuneen lämmön määrää ja sitä olikin siellä paljon luultua enemmän. Maapallo onkin siis ikäänkuin piilossa lämmennyt luultua enemmän jo nyt ja tutkijat laskivat, että kahden asteen lämpenemiseen tähtäävästä hiili”budjetista” putosi näin kerralla 25 %.

Meillä ei ole mitään budjettia. Kaikki IPCC:nkin laskukaavat perustuivat siihen, että ylitämme 1,5 -asteen rajan väliaikaisesti ja palaamme nopeasti sen alle. Olemme myöhässä ja pelaamme valtavalla riskillä. Budjetin sijaan lainaamme tulevaisuudelta – emmekä edes tiedä tarkkaan, kuinka paljon ja onko todella mahdollista maksaa takaisin.

Valtavaa kiirettämme ennestäänkin lisääviä uutisia voi hyvin tulla eteen jatkossakin. On toki mahdollista, että kuulemme positiivisiakin uutisia – tutkijat löytävät jonkin mekanismin, joka auttaa meitä ennen olettamattomalla tavalla ilmastonmuutoksen hillinnässä. Mutta miksi luottaisimme tähän? Riski koostuu tapahtuman todennäköisyydestä ja sen vakavuudesta. Ilmastonmuutoksen todennäköisyys lähteä täysin käsistä on huomattava. Mutta mikä arvo todennäköisyydellä tällaisessa tilanteessa edes on, kun vakavuus ylittää mitassaan kaiken?

Elämme lähtökohtaisesti kovin laskukykyisissä yhteiskunnissa, joissa erilaisia budjetteja luodaan, niiden toteutumapohjaa ennustetaan ja riskejä lasketaan. Ilmastonmuutoksen kohdalla kuitenkin tekeminen on tähän asti ollut niin löysää, että mieleen tulee, onko se ihmismielelle niin suuri riski, että emme pysty sitä käsittelemään? Onko se sen tyyppinen riski, että se erityisesti jää käsityksemme ulkopuolelle?

Ihminen ei arvioi riskejä rationaalisesti. Luin vuosia sitten Rolf Dobellin kirjan Selkeän ajattelun taito (HS kirjat 2013), joka on jäänyt erityisesti mieleeni, niin hyvä se on. Dobelli esittelee kirjassa tyypillisiä ajatusvirheitä, joita ihmiset tekevät. Niistä monia on mielenkiintoista ajatella ilmastonmuutoksen kautta. Kirja alkaakin jo sopivalla – henkiinjäämisharhalla. Sen mukaan onnistumiset korostuvat yhteiskunnassa ja arjessa. Tästä syystä meillä on taipumus yliarvioida onnistumisen mahdollisuus ja samalla siis aliarvioida epäonnistumisen mahdollisuus.

Ilmastonmuutoksen tapauksessa tällä harhalla on historiallinen sovellutus. Kuulemani väite on, että onhan ihmiskunta ennenkin selvinnyt pahoista paikoista ja niin varmasti käy tälläkin kertaa. Joku keksii kyllä jotakin. Menneisyys ei kuitenkaan kerro tulevasta, kun asioilla ei ole suoraa yhteyttä. Historia ei myöskään ole mitään mokaajien historiaa, vaan myös se korostaa onnistumisia. Sinänsähän juuri me, lisääntymään kyenneiden jälkeläiset, elossa ajattelemaan kykenevät, emme ehkä ole juuri niitä epäonnistuneita. Historian häviäjiä – tuhoutuneita kulttuureita, yhteiskuntarakenteita, ideologioita ja kuolleita – olisi kuitenkin hyvä kunnioittaa sillä ajatuksella, että meidänkään onnistumisemme ei koskaan ole varmaa.

Yhteiskunnassa myös korostuvat sellaiset riskit, jotka ovat näkyvästi esillä. Tästä johtuen pelkäämme enemmän kuolemaa pommi-iskussa tai lento-onnettomuudessa, vaikka todennäköisempää on kuolla jollain arkipäiväisemmällä tavalla. Tämä johtaa helposti siihen, että panostamme tiettyjen riskien ehkäisyyn, vaikka samalla rahalla saisimme suuremmat vaikutukset täysin toisaalla. Lisäksi kun riskejä pitää välttää, yliarvostamme nollariskin mahdollisuutta. Jos riskiä on mahdollista toisessa vaihtoehdossa vähentää vaikkapa 20 % mutta toisessa vaihtoehdossa 20 % ja tämä johtaa riskin tipahtamiseen nollaan, olemme valmiita maksamaan jälkimmäisestä vaihtoedosta enemmän. Ilmastonmuutos ei ole näkyvä riski vaan hitaasti hiipivä uhka. Sitä ei myöskään voi millään toimella saattaa nollaan. Tällainen riski ei jotenkin vedä ilmeisellä tavalla meitä puoleensa, se vaadi yhtä äänekkäästi ratkaisua kuin monet muut riskit.

Erittäin mielenkiintoinen on myös laiminlyöntiharha. Pidämme paljon pahempana sitä, että teoistamme seuraa jotain pahaa kuin sitä, että tekemättömyydestämme seuraa jotain pahaa. Tämä vaikuttaa myös tekemiimme riskiarvioihin. Olen pohtinut, että EU noudattaa esimerkiksi geenimanipuloidun ruoan kohdalla varovaisuusperiaatetta. Ei vaikuta siltä, että GMO:lla olisi haittavaikutuksia, mutta koska asiaa ei voida tietää varmaksi, sitä ei uskalleta EU-alueelle sallia. Tässä yhdistyvät nollariskin tavoittelu ja se, että jos EU nimenomaisesti toimisi ja sallisi tällaisen ruoan tuottamisen, ja siitä seuraisikin jotakin pahaa, niin EU:n teosta olisi seurannut pahaa. Ilmastonmuutos kuitenkin lähtökohtaisesti etenee, mikäli emme tee sille mitään. Päättäjien on ilmeisesti vaikeampi tuntea vastuuta ja laskea riskejä tällaisessa tilanteessa, jossa paha seuraa tekemättömyydestä eikä teoista.

Dobelli esittelee myös kaikkien aikojen suosikkiteoriani, yhteislaitumen ongelman. Viljelijät vievät lehmänsä yhteiselle laitumelle. Jos kaikki pitäisivät lehmiensä määrän kohtuullisena, laidun säästyisi hyvänä kaikille vuodesta toiseen. Kellään ei kuitenkaan ole tähän intressiä. Jos viljelijä vie vielä yhden lehmän lisää, niin hän saa koko hyödyn tästä lehmästä, mutta lehmän aiheuttamat haitat jakaantuvat kaikille.

Yhteislaitumen ongelma osoittaa, että tarvitsemme sääntöjä ja lakeja, joilla yhteinen intressi suojellaan. Tähän kannattaa jokaisen vedota, jos vielä tarvitsee puhua siitä, pitääkö ilmastonmuutos estää yhteiskunnallisesti vai ei. Lisäksi se osoittaa, miksi Pariisin ilmastosopimus on kansaivälisesti niin merkittävä asia. Voinkin lopettaa myös tämän pohdiskelevamman blogini konkreettiseen ehdotukseen: Suomi on äkkiä saatava mukaan listalle maista, joiden suunnitelmat täyttävät Pariisin sopimuksen velvoitteet. Listalla on vasta 16 maata ja on monelle rikkaalle maalle häpeäksi, mitkä maat joukossa ovat ja mitkä eivät. Sovitusta on pidettävä kiinni. Muuten yhteislaitumen ongelma ottaa vallan ja johtaa tuhoon.

Ilmastopakolaisuus pitää palauttaa Suomen lakiin

1,5 -asteen tavoitteen kohdalla on tärkeää muistaa, että vaikka se on paljon parempi kuin kaksi astetta, sekään ei ole hyvä. Sään ääri-ilmiöt lisääntyvät, ruoantuotanto vaikeutuu ja lajeja kuolee sukupuuttoon. Vaikutukset osuvat erityisesti maailman köyhimpiin ihmisiin.

Olin mukana järjestämässä ruokaturvateemaista seminaaria toissa viikolla Jyväskylässä. Puhujavieraanamme oli muun muassa Kaisa Karttunen, ruokaturvaa tutkinut maatalous- ja metsätieteiden tohtori. Hän puhui maailman kroonisesta nälästä. Yli 800 miljoonaa ihmistä ei saa tarpeeksi energiaa ruoastaan ja 2 miljardia ei saa ruoasta tarpeeksi ravintoaineita.

Lisäksi kuivuuden tai konfliktien vuoksi akuutista nälänhädästä kärsii yli 120 miljoonaa ihmistä. Nälkäisten määrä on viimeisessä mittauksessa kasvanut – siitä huolimatta, että YK:n Agenda2030 -tavoitteena on nälän poistaminen maailmasta.

On selvää, että ilmastonmuutos ei tule auttamaan tämän YK:n tavoitteen saavuttamisessa. Kuivuus, kuumuus ja äärisäät tulevat heikentämään ruoantuotannon ennustettavuutta. Lisäksi ilmastonmuutoksen vaikutukset kohdistuvat vahvimmin sellaisille alueille, joilla nälästä kärsitään jo valmiiksi. 

Ruokaturvassa on kyse muustakin kuin ruoan määrästä. Merkittävää on myös onko ruokaan varaa, onko se turvallista ja riittävää ja onko sen saatavuus turvattu. Ilmastonmuutoksen vaikutukset heijastelevat kuitenkin koko ruokajärjestelmään.

On tärkeää, että kehitysmaita autetaan ilmastonmuutokseen sopeutumisessa ilmastorahoituksella. Kehittyneet maat ovat luvanneet kasvattaa ilmastorahoituksen 100 miljardiin dollariin vuodessa vuoteen 2020 mennessä. Puolan joulukuisessa ilmastokokouksessa pitäisi tulla lisää tietoa siitä, kuinka tähän aiotaan päästä.

Hyvä uutinen on, että Suomen ilmastorahoitus kohosi hallituksen lisätalousarvioesityksessä 4,5 miljoonaa euroa toissapäivänä. Kokonaisuudessaan tilanne on kuitenkin se, että ilmastotoimiin kehitysyhteistyöstä arvioitu summa on tämän lisäyksen kanssa 184,5 miljoonaa, kun se vielä vuonna 2015 oli 245 miljoonaa. Nyt luvatun lisäyksen kanssakin tämän hallituskauden kokonaistulokseksi siis jää 60 miljoonan leikkaus ilmastorahoitukseen. Mikä vielä pahempaa, rahoitus on jo alunperinkin ollut väärässä paikassa. Suomi on sitoutunut antamaan ilmastonmuutoksen estämiseksi uutta ja lisäistä rahoitusta, eli ilmastotoimia ei edes pitäisi rahoittaa kehitysyhteistyöbudjetista. Käsittelin sitä, että Suomi antaa päästökauppadirektiivissä ilmastotoimiin sovitut päästökauppatulonsa saastuttavalle teollisuudelle jo aiemmassa blogissani.

Vaikka ilmastorahoituksen kautta kykenisimmekin auttamaan tilanteen hallinnassa, kuivuus, kuumuus ja tuhot tulevat aiheuttamaan ilmastopakolaisuutta. Tällöin on tärkeää muistaa se, että ilmiöllä ei ole tällä hetkellä mitään tunnustusta suomalaisessa lainsäädännössä. Turvapaikkajärjestelmämme ei vuoden 2015 pakolais”kriisin” aikana tehtyjen tiukennusten jälkeen tunne juuri muuta perustetta turvapaikalle kuin henkilöön liittyvän vainon, YK:n asiaa koskevien sopimusten perustan. Laista poistettiin 2016 mahdollisuus humanitaariseen suojeluun, jonka mukaan turvan olisi voinut saada esimerkiksi juuri ympäristökatastrofin vuoksi. Pidän tällaista kehitystä erittäin huolestuttavana. On kestämätöntä, että suojelua ilmastonmuutoksen tuhoilta ei voisi saada pakolaisena vain sen tähden, että ilmaston ei voi katsoa YK:n pakolaissopimuksen kriteerien mukaan kohdistavan ihmiseen henkilökohtaista uhkaa ja vainoa. EU on sulkemassa rajojaan turvaa hakevilta yhä tiukemmin, kun ilmastonmuutoksen vaikutukset iskevät rajuimmin alueemme ulkopuolelle.

Meidän on mahdollista tehdä paremmin: kasvattaa ilmastorahoituksen osuutta, tehdä siitä aidosti lisäyksellistä, palauttaa päästökauppatulot oikeaan kohteeseensa ja palauttaa humanitaarinen suojelu lakiin. Myös näitä tulee muistaa vaatia puolueilta tulevissa ilmastovaaleissa.

Tänään on suuri ilmastopäivä – kiitoksia ja kannustusta

Kiitos te,  jotka olette tänään ilmastomarssilla!

Ajatus siitä, kannattaako yhdeksännen raskauskuun taitteessa kuitenkaan lähteä Helsinkiin marssimaan tuli esitetyksi ja vastaanotetuksi. Nyt kannustan satasella täältä Jyväskylästä kaikkia marssijoita! Marssista tulee varmasti näyttävä ja vaikuttava ja toivottavasti teillä on hauskaa. Te näytätte, mitä Suomen kansa haluaa – vaikuttavia ilmastotoimia ja nopeasti myös.

Kiitos erityisesti kaikki nuoret, jotka lähdette marssimaan!

Kirjoitin blogissani viime kuun alussa, että ”Nuorison on aika herätä.” Ilmastomarssi näyttää, että näin on – mukana järjestäjätahoina on Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, Suoma Sámi Nuorat, nuorisoyhteistyön kattojärjestö Allianssi ja YK-nuoret. Oma ylioppilaskuntani JYY on myös lähdössä delegaatiolla marssille ja myös ylioppilaskuntien koko Suomen liitto SYL osallistuu. Varmasti minulta jää vaikka mitä tahoja vielä mainitsemattakin. Tämä lämmittää mieltäni aivan erityisen kovasti.

Nyt on agendan asettamisen aika. Ilmastomarssi, jonka takana on lukuisia ympäristöjärjestöjä ja niiden kattavaa tietämystä siitä, miten ilmastonmuutokseen tulisi reagoida, on asettanut tämän marssin tavoitteet 1,5 -asteen maailmaan Suomen osalta näin:

-Suomi irti fossiilisista 2035

-Suomessa ei kasvateta metsien hakkuita

-Suomessa ei avata yhtäkään uutta turvekenttää

-Suomen nettopäästöt alle nollan 2030 mennessä

-fossiilituet lopetetaan 2020 mennessä

Näihin tavoitteisiin on nyt poliittisten puolueiden pyrittävä ja asetettava omaa agendaansa ja keinojaan niiden mukaan kevään vaaleihin. Tähän liittyen on näkynyt ilahduttavia linjauksia. Siispä…

…kiitos vihreät ja vasemmistoliitto!

Vihreät on tavoittelemassa hiilineutraaliutta 2030 mennessä ja vasemmistoliitto hiilinettonegatiivisuutta 2030 -luvulla. Siis täsmälleen sitä, mitä marssilla haetaan. Tämä on hienoa sitoutumista ja minulla on hyvä luotto molempien puolueiden aitoon tahtotilaan asiassa.

…kiitos demarit!

Demarit on päättänyt, että ilmastonmuutos on mahdollista pysäyttää 1,5 -asteeseen. Antti Rinne on jo aiheeseen liittyen saanut kritiikkiä siitä, että hän on uskaltanut sanoa, että Suomen suunnitelmat metsähakkuiden lisäämisestä eivät sovi tähän kuvaan. Lisäksi hän on ilmoittanut SDP:n olevan valmis pyrkimään hiilineutraaliuteen 2035. Vaatii rohkeutta tiukentaa linjaa. On hienoa, että demarit ovat näin uskaltaneet nyt tehdä!

…kannustusta Kai Mykkänen!

Kirjoitit IPCC -raportista Uuden Suomen blogissasi painavin sanankääntein. Toivon, että et menetä toivoasi 1,5 -asteen suhteen vaan olet myös omilla politiikkatoimillasi valmis pyrkimään siihen täydestä sydämestäsi. Rohkeasti vain kohti fossiilisten ja erityisesti turpeen verottamista, lihan verottamista ja tehokasta liikenteen sähköistämistä ja sitten tiukat linjaukset ja puheen kääntäminen vuoteen 2030, ei vasta 2050-ihanneskenaarioon. Toivottavasti saat kokoomuksen ilmastolinjauksia näin kiristettyä vielä joulukuun puoluehallitukseen!

Ja sitten on yksi, joka yrittää tänä hienona päivänä varastaa shown

Timo Soini ottaa sellaisen kannan, joka hyvin sopii sinisille – marginaalisen ja epäsuositun. Suomalaiset eivät kannata ilmastotoimien jättämistä vapaaehtoisuuden varaan, kuten Soini ehdottaa. Voimme siis rauhassa olla provosoitumatta, vaikka kuinka provosoidaan. Sen sijaan voimme iloita siitä yhteisestä tahdosta,  joka nyt on heräämässä ja jonka avulla tarvittavat suuret muutokset voidaan saavuttaa.

IPCC:n raportti saattoi aloittaa uuden ajan

IPCC -ilmastopaneelin raportti onnistui tavoitteessaan ja säikähdytti maanantaina maailman. Se on erinomainen suoritus. Raportti ei sisältänyt mitään täysin uutta ja yllättävää, mutta kertoi painokkaasti ja mitä vahvimmalla auktoriteetilla tosiasiat: meillä on valtava kiire ja kahden asteen lämpeneminen on paljon pahempi asia kuin puolentoista asteen lämpeneminen. Lehdet, mielipidepalstat, uutislähetykset ja ajankohtaisohjelmat ovat olleet tällä viikolla täynnä ilmastonmuutosta, kulmat ovat olleet monipuolisia ja sävy vakava. Tuntuu aivan erilaiselta lähteä tämän blogin kirjoittamiseen nyt kuin vielä viime lauantaina. En puhu siitä mistä kaikkien tulisi puhua, vaan siitä mistä kaikki todella puhuvat!

Kyynikko katsoisi, että into kyllä laantuu taas pian ja palataan normaaliin. Mutta normaalia ei ole, eikä ajassa palaaminen ole mahdollista. Uskon, että nyt on päin vastoin käsillä hetki ilmastohuolen yhä laajenevalle valtavirtaistumiselle ja eritoten politisoitumiselle. Kansalaiset katsovat, että tässä ollaan nyt kierrätetty ja pyöräilty jo vuosia eikä se selkeästikään riitä. Olemme nyt siirtymässä vaiheeseen, jossa ilmastonmuutos ei ole enää yksilöiden oma asia vaan yhteiskunnan rakenteita koskeva, mitä poliittisin kysymys.

Mieleeni tuli tällä viikolla myös vertaus: ihmiskunta on jättänyt maailman pelastamisen viimeiseen iltaan. Jokainen tietää, miltä tuntuu, kun asian jättää viimeiseen iltaan. Jokainen myös tietää, mitä pitää tehdä, kun niin on päässyt tapahtumaan. Silloin paheksutaan pieni hetki aiempaa saamattomuutta, huokaistaan syvään, asettaudutaan työasemiin – ja sen jälkeen aletaan puurtamaan äärimmäisellä tahdolla, teholla ja intensiteetillä. Ihmisellä on kyky saada asiat tehdyksi myös silloin, kun hän on myöhässä lähdöstä. Meistä löytyy silloin tarvittavaa sisua ja uskon, että sitä löytyy myös yhteiskunnista.

Olen nyt positiivisempi kuin vielä kertaakaan siitä, että Suomessa nähdään ensi vuonna ilmastovaalit. Pidetään aihe pinnalla ja vaaditaan kaikilta kunnollisia kannanottoja: lukuja, tavoitevuosia ja konkreettisia linjauksia. Varmistetaan, että keitä sitten tulevaan hallitukseen kuuluukin, he ottavat ilmastonmuutoksen vakavasti ja tietävät, mitä pitää tehdä.

Hiilensidonta antaa toivoa

Haluan aloittaa positiivisella asialla. Minua on ilahduttanut tällä viikolla 20.10 tulevan ilmastomarssin häshtäg #NytOnPakko. Siinä nykytilanteemme tiivistyy. Ongelman ratkaisemiseksi on pakko toimia NYT. Haluan osallistua marssille ja jakaa tämän näkemyksen ja kokemuksen muiden kanssa!

Twitterissä on keskusteltu edellisessä kirjoituksessa viittaamastani sotavertauksesta – olemmeko hävinneet sodan? Näin tuntui tällä viikolla ajattelevan ainakin Yhdysvaltain hallinto, kun sen raportissa maan ilmastopolitiikan ehdotettiin perustuvan siihen, että ei kannata tehdä mitään koska tilannetta ei voi muuttaa. Maanantaina julkaistaan kansainvälisen ilmastopaneelin raportti. Katsotaan, mitä mieltä muut maat ovat ja kääntyisikö Yhdysvaltojenkin pää. Muutenhan sanoma on, että #NytEiOlePakko. Onhan politiikassa aina vaihtoehtoja. Toimimattomuus vain olisi typerin mahdollinen luuserivaihtoehto, mistä olen koskaan kuullut.

Sain Twitterissä kuitenkin myös vinkin lohduttavaan Risto Isomäen kolumniin hiilensidonnasta. Isomäki muistuttaa, että kokonaisuudessa ei ole kyse vain päästöistä vaan myös mahdollisuudesta sitoa niitä pois ilmasta. Tämä luo sellaista toivoa ja mahdollisuuksia, jotka on hyvä pitää mielessä – sotaa ei ole hävitty, vaikka tilanne on vaarallinen. Isomäki kuvaa, miten hiilensidonnan tehostamiseen panostetaan esimerkiksi Intiassa. Siellä maaseudulle istutetaan hedelmäpuita maan hallituksen puidenistutusprojektissa, jonka mittaluokka on valtava: tavoitteena on istuttaa 10 miljardia puuta. Puut tuottavat samalla ruokaa ja rehua sekä sitovat hiiltä ja kaikki voittavat!

Puiden ja metsien hiilensidonnasta onkin varsin hyvin tutkimustietoa – eri asia on, kuinka se otetaan huomioon. Suomen biotalousstrategia, joka nojaa puun polton ja muun lyhytaikaisen käytön huomattavaan lisääntymiseen, ei sovi lainkaan yhteen hiilensidonta-ajatuksen kanssa. Tätä faktaa Bios-tutkimusyksikkö nosti viime kuussa onnistuneesti julkiseen keskusteluun huomauttaessaan, että kun ilmastopäästöjä lasketaan laskukaavalla Suomen päästöt – Suomen hiilinielut = ilmakehään päätyvät päästöt, niin tulos on, että ilmakehään päätyvien päästöjen määrä kasvaa 30% vuoteen 2030 mennessä.

Metsien lisäksi hiiltä on mahdollista sitouttaa myös maataloudessa. Tämä on huomattavasti vähemmän tunnettu aihealue niin julkisessa keskustelussa kuin tieteessäkin. Tällä hetkellä maatalous on pääsääntöisesti ilmastopäästöjen lähde, ei nielu. Eikö olisikin hienoa, jos tämä suhde voitaisiin kääntää toisinpäin? Kuulostaa ehdottomasti alalta, jonka tutkimukseen ja löydettyjen keinojen käyttöönottoon kannattaa panostaa. Maaperään paremmin sitoutunut hiili myös parantaisi esimerkiksi viljan kasvua ja estäisi ravinteiden pääsyä vesistöihin niitä rehevöittämään – jälleen kaikki voittavat! Muun muassa maan muokkauksen tavat, vuoroviljely, kiertolannoitus ja lajiston monipuolistaminen ovat keinoja, joiden avulla hiilen sidontaa maaperään voi parantaa.

Hiilensidonta tuo koko joukon hyviä mahdollisuuksia ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. Olemme kuitenkin jo siinä pisteessä, että sidonnalla ei voi korvata päästövähennyksiä, vaan molempia keinoja on käytettävä. Sidonta ei ole pelastusrengas, joka olisi jäänyt päästövähennyskenaarioissa huomioimatta, vaan se on kyllä laskettu mukaan.  Silti siitä voi saada toivoa niinä hetkinä, kun tuntuu, että olemme jo edenneet aivan liian pitkälle. Sidonnan avulla meidän on tiettyyn rajaan asti mahdollista palata taaksepäin.

Kovat ajat kysyvät kovia keinoja

Osallistuin tällä viikolla Keski-Suomen liiton järjestämään kuntien ilmastopäivään. Tilaisuus oli hengeltään positiivinen. Kunnille on tarjolla monenlaisia palveluita, verkostoja ja hankkeita, joilla niitä kannustetaan ekotekoihin. Parhaiden käytäntöjen jakaminen, uusien ideoiminen, tiedon lisääntyminen – ilmastonmuutokseen vastataan yhdessä ja verkostoituen. Ympäristöministeriön virkamies Olli-Pekka Pietiläinen totesi, että mieluummin ”soft” kuin ”hard”. Kuntien ilmastotyö itse asiassa perustuu valtion osalta kokonaan pehmeisiin keinoihin ja kunnat vaikuttavat asiaan tyytyväisiltä.

Tuloksiakin on syntynyt. Esimerkiksi yritysten ja kuntien energiatehokkuussopimuksilla saavutettiin edellisellä sopimuskaudella vuotuinen energiansäästö, joka vastaa maamme kerrostalokannan energiankulutusta. Tämä on ollut kaikin puolin järkevää, sillä samalla mukanaolijat säästävät vuosittain 560 miljoonaa euroa. Erityisen järkevää tästä tulee, kun pehmeyteen yhdistetään rahaa. Kuntaliiton omistama yhtiö voi helpottaa kuntien aurinkopaneeleiden hankintaa yhteisellä kilpailutuksella ja valtio tarjoaa ostoon 25 %:n hankintatuen.

Vapaaehtoisuus on päivän sana myös kun halutaan kannustaa kansalaisia ekotekoihin. Presidenttimme kannanotto kasvissyönnin puolesta on, että hän syö itse lihaa vain kerran viikossa. Pääministerimme ehdottaa, että kansalaiset voisivat maksaa vapaaehtoisen metsämaksun tankatessaan bensaa autoihinsa. Ennen elokuvaa valkokankaalla taas pyöri kehotus, ”Käynnistä elämäsi moottori!” Liikenne- ja viestintäministeriö suosittelee kävelemistä ilmasto- ja terveyshyötyjen tähden. Jalkapatikalla valtio säästää terveysmenoissa, ilmasto kiittää ja kaikki voittavat!

Mutta lähteekö kansalainen todella kävelemään kansantalouden parhaaksi? Ja loppuuko kuntien ympäristöinto siihen, kun sijoitukselle ei ole enää laskettavissa kaupallista takaisinmaksuaikaa? Pehmeillä keinoilla on paikkansa, mutta niiden mahdollisuudet ovat rajalliset. Esimerkiksi energiatehokkuudessaan ansioituneessa Jyväskylässä edelleen lähes puolet energiasta tulee saastuttavimmasta lähteestä, turpeesta. Mitään taloudellista estettä ei ole sille, että polttaisimme sitä vielä vaikka sadankin vuoden kuluttua. Eikä muitakaan esteitä todella ole näköpiirissä: viereisessä maakunnassa Etelä-Pohjanmaalla on parhaillaan kaavaehdotuksessa merkittäviä lisäyksiä turvetuotantoon.

Vihreän langan päätoimittaja Rikka Suominen suuttui podcastissa, kun oli lukenut jutun ilmastonmuutoksen vertautumisesta hävittyyn sotaan: ”- – Multa ei oo pyydetty vielä mitään! On nähty sellaisiakin sota- ja kriisitilanteita joissa ihmisiltä on pyydetty kaikki vihkisormuksia myöten. Muhun on ainoastaan ystävällisesti vedottu, että ole vastuullinen, mutta multa ei oo vielä vaadittu kansalaisena mitään ja me ollaan tilanteessa missä tiedeyhteisö alkaa sanoa että on liian myöhäistä.”

Pehmeiden rinnalle tarvitaankin nyt äkkiä kovempia keinoja: lakeja ja sääntöjä, verotusta ja sitovia aikatauluja. Toki myös rahaa – miljoona ympäristöministeriön yhteistoimintahankkeeseen ei riitä, jos pienemmillä kunnilla ei ole varaa toteuttaa siinä toisilta kunnilta kuulemiaan ympäristötekoja. Vaikeiden aikojen äärellä on tunnustettava, että pehmeät keinot eivät mitenkään riitä. Se on kova fakta.