Kovat ajat kysyvät kovia keinoja

Osallistuin tällä viikolla Keski-Suomen liiton järjestämään kuntien ilmastopäivään. Tilaisuus oli hengeltään positiivinen. Kunnille on tarjolla monenlaisia palveluita, verkostoja ja hankkeita, joilla niitä kannustetaan ekotekoihin. Parhaiden käytäntöjen jakaminen, uusien ideoiminen, tiedon lisääntyminen – ilmastonmuutokseen vastataan yhdessä ja verkostoituen. Ympäristöministeriön virkamies Olli-Pekka Pietiläinen totesi, että mieluummin ”soft” kuin ”hard”. Kuntien ilmastotyö itse asiassa perustuu valtion osalta kokonaan pehmeisiin keinoihin ja kunnat vaikuttavat asiaan tyytyväisiltä.

Tuloksiakin on syntynyt. Esimerkiksi yritysten ja kuntien energiatehokkuussopimuksilla saavutettiin edellisellä sopimuskaudella vuotuinen energiansäästö, joka vastaa maamme kerrostalokannan energiankulutusta. Tämä on ollut kaikin puolin järkevää, sillä samalla mukanaolijat säästävät vuosittain 560 miljoonaa euroa. Erityisen järkevää tästä tulee, kun pehmeyteen yhdistetään rahaa. Kuntaliiton omistama yhtiö voi helpottaa kuntien aurinkopaneeleiden hankintaa yhteisellä kilpailutuksella ja valtio tarjoaa ostoon 25 %:n hankintatuen.

Vapaaehtoisuus on päivän sana myös kun halutaan kannustaa kansalaisia ekotekoihin. Presidenttimme kannanotto kasvissyönnin puolesta on, että hän syö itse lihaa vain kerran viikossa. Pääministerimme ehdottaa, että kansalaiset voisivat maksaa vapaaehtoisen metsämaksun tankatessaan bensaa autoihinsa. Ennen elokuvaa valkokankaalla taas pyöri kehotus, ”Käynnistä elämäsi moottori!” Liikenne- ja viestintäministeriö suosittelee kävelemistä ilmasto- ja terveyshyötyjen tähden. Jalkapatikalla valtio säästää terveysmenoissa, ilmasto kiittää ja kaikki voittavat!

Mutta lähteekö kansalainen todella kävelemään kansantalouden parhaaksi? Ja loppuuko kuntien ympäristöinto siihen, kun sijoitukselle ei ole enää laskettavissa kaupallista takaisinmaksuaikaa? Pehmeillä keinoilla on paikkansa, mutta niiden mahdollisuudet ovat rajalliset. Esimerkiksi energiatehokkuudessaan ansioituneessa Jyväskylässä edelleen lähes puolet energiasta tulee saastuttavimmasta lähteestä, turpeesta. Mitään taloudellista estettä ei ole sille, että polttaisimme sitä vielä vaikka sadankin vuoden kuluttua. Eikä muitakaan esteitä todella ole näköpiirissä: viereisessä maakunnassa Etelä-Pohjanmaalla on parhaillaan kaavaehdotuksessa merkittäviä lisäyksiä turvetuotantoon.

Vihreän langan päätoimittaja Rikka Suominen suuttui podcastissa, kun oli lukenut jutun ilmastonmuutoksen vertautumisesta hävittyyn sotaan: ”- – Multa ei oo pyydetty vielä mitään! On nähty sellaisiakin sota- ja kriisitilanteita joissa ihmisiltä on pyydetty kaikki vihkisormuksia myöten. Muhun on ainoastaan ystävällisesti vedottu, että ole vastuullinen, mutta multa ei oo vielä vaadittu kansalaisena mitään ja me ollaan tilanteessa missä tiedeyhteisö alkaa sanoa että on liian myöhäistä.”

Pehmeiden rinnalle tarvitaankin nyt äkkiä kovempia keinoja: lakeja ja sääntöjä, verotusta ja sitovia aikatauluja. Toki myös rahaa – miljoona ympäristöministeriön yhteistoimintahankkeeseen ei riitä, jos pienemmillä kunnilla ei ole varaa toteuttaa siinä toisilta kunnilta kuulemiaan ympäristötekoja. Vaikeiden aikojen äärellä on tunnustettava, että pehmeät keinot eivät mitenkään riitä. Se on kova fakta.

Median on tunnustettava vastuunsa

Tällä viikolla pääsi istumaan poppareiden kera katsomaan parasta viihdettä – ensimmäinen puoluejohtajien vaaliväittely, à la Iltalehti! Valitettavasti jouduin toteamaan, että huumorini ei enää riitä tähän huviin. Kahden tunnin mittaisessa keskustelussa ilmastonmuutos ei ollut edes yksi aiheista. Lähetyksessä onnistuttiin puhumaan puolituntinen pakolaisuudestakin niin, että ilmastopakolaisuus korkeintaan tuli kerran tai kaksi mainituksi puoluejohtajien puheissa. Jos ilmastonmuutos toteutuu siinä mittakaavassa jota kohti olemme menossa, tulemme näkemään kansainvaelluksia, emme pakolaisuutta.

Vaaliväittelyssä tulisi löytää ne aiheet, jotka ovat tulevissa vaaleissa tärkeimpiä. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin se, että meillä on vain pari vuotta aikaa pysäyttää ennätyksellisen kokoluokan koko maailmaa koskeva katastrofi? Vaikka päivän aiheet vaikuttavat siihen, mistä väittelyissä puhutaan, sanoisin että vielä enemmän päivän aiheisiin vaikuttaa se, mistä väittelyissä puhutaan. Iltalehden tentti oli vakava mittaluokkavirhe.

Ei myöskään riitä, että ilmastonmuutoksesta puhutaan tai se nostetaan aiheeksi muiden rinnalle. Ongelmaan tulee suhtautua järjestelmällisesti. Ilmastonmuutos vaikuttaa kaikkeen ja kaikki vaikuttaa siihen. Silti sitä usein mediassa käsitellään muista asioista erillisenä kysymyksenä. Tällä viikolla Helsingin Sanomissa esiteltiin Lontoon muotiviikkojen yhteydessä, että vaateala on Britanniassa valtava ja hyvässä kasvussa, mutta brexit on sen päällä leijuva ”synkkä pilvi”. Jutun lopuksi puhuttiin vastuullisuudesta ja otettiin se sellaisena kuin muotiteollisuus sen kirjoittajalle antoi: muotiviikoilla ei nähdä turkiksia ja brittimuodin etujärjestön lanseeraamasta käsitteestä positiivinen muoti kerrotaan, että se on ”kestävää ja edistää tasa-arvoa ja monimuotoisuutta sekä alan yhteisöllisyyttä.”

Voiko näin todella puhua vaatealasta, joka on yksi kaikkein tuhoisimmista? Muoti perustuu ajatukseen uuden ostamisesta puolivuosittain. 10 % maailman hiilidioksidipäästöistä tulee vaatevalmistuksesta ja lisäksi ala on valtava vesisyöppö, kemikaali- ja mikromuovikuormituksen aiheuttaja sekä vastuussa ala-arvoisista työoloista, ihmisoikeuksien polkemisesta ja elämiseen riittämättömästä palkasta.

Muoti on äärimmäinen esimerkki sellaisesta markkinavoimien täysin ohjailemasta kulutusjuhlasta, jollaiseen meillä ei enää ole mitään varaa. Vaatealasta voi valtavalla ajattelutavan muutoksella saada positiivisen, mutta muodista ei millään.

Ei voi uutisoida, että maastopalot raivoavat, katovuosi kohtasi toista kertaa peräkkäin, nälkä lisääntyy maailmassa, napajäätiköt sulavat ennätysvauhtia ja hiilidioksidipäästöt kasvavat – ja pohtia kaiken tämän jälkeen sitä, miten öljyn hinnanlasku oikeastaan on ollut taloudelliselle kehitykselle hyvästä, ja jättää vaihtoehtoinen ilmastoajatus jutun loppuun: ”Halpa öljy ei välttämättä vie maailmaa tarpeeksi nopeasti kohti puhtaita energiamuotoja.” (HS 19.7.) Ei todella vie. Median on uskallettava asettaa sisäinen logiikkansa puolustamaan kestävää kehitystä, talouskasvunkin kustannuksella.

Älä jätä huomiselle sitä, minkä voit tehdä tänään

Ärsyttävä sanonta, mutta ilmastonmuutoksen tapauksessa kovin tosi. Menetimme kansainvälisen ilmastopaneelin tutkijoiden mukaan tämän viikon maanantaina mahdollisuutemme estää ilmaston lämpeneminen yli 1,5 -asteen. Samalla en voi liikaa korostaa sitä, mihin edellisen blogini päätin – muutos ei tapahdu yhdessä yössä ja monet vuoteen 2030 tähtäävät rakenteelliset tavoitteet on saatettava matkaan mieluummin eilen mutta viimeistään tänään. Tällä viikolla asiaan on vahvasti ottanut kantaa myös YK:n pääsihteeri Antonio Guterres. Hän totesi, että kurssi on käännettävä ennen vuotta 2020 tai otamme riskin muutoksen ajatumisesta hallitsemattomaksi ja pysäyttämättömäksi. Guterres toteaa, että “Climate change is the defining issue of our time, and we are at a defining moment.” Elämme kohtalonhetkiä historiallisen kysymyksen äärellä.

On koko joukko asioita, joita on täysin mahdollista saattaa heti käyntiin. Tästä hyvänä esimerkkinä on tuulivoima. Suomeen on nyt rakentumassa tuulivoimaa, joka ei tarvitse yhteiskunnan tukia. Professori Peter Lund arvioi kesällä Ylelle, että tuuli voi tämän kehityksen myötä olla edullisin sähköntuotantotapa Suomessa. VTT:n tutkimuksessa uuden sukupolven tuulivoima on niin tehokasta, että sillä voitaisiin kattaa koko Suomen sähkönkulutus, kun voimalat pyörisivät myös heikolla tuulella.

Suomen sähköstä tuotettiin viime vuonna tuulella vasta noin 5 prosenttia. Ei ole mitään syytä, miksi asian pitäisi olla näin. Esimerkiksi Saksassa tuulella tuotetaan maan sähköstä 20% ja Tanskassa jopa 43 prosenttia. Ei tarvitse edes verrata näihin huippuihin todetakseen, ettei panostus tuuleen ole Suomessa riittävää. 16 EU-maata ohittaa Suomen tilastoissa samoin kuin EU:n keskiarvo, 11.6%.

Markkinaehtoisella hinnalla tuulivoimaa tulee varmasti lisääntymään ilman mitään yhteiskunnalisia toimia. Koska muutoksella kuitenkin on niin valtava kiire, tulee sen saada yhteiskunnan tuki. Tässä voivat olla apuna kunnat ja kaupungit. Tuulivoima sopii hyvin paikalliseen omistukseen, sillä kunnat omistavat monesti muutenkin oman energiantuotantonsa. Markkinaehtoisenakin tuulivoima tarvitsee pääomaa syntyäkseen. Tarvitaan siis poliittista tahtoa ohjata sijoituksia tehokkaasti tähän energiamuotoon ja varmistaa kaavoituksella, että tuotanto pääsee syntymään.

Merkittävimmät politiikkalinjaukset tehdään valtakunnan tasolla. Ilmastonmuutoksen torjunnassa on kuitenkin pitkälti kyse myös teknisistä, hyvistä ratkaisuista ja lainatakseni tunnettua vaatebrändiä ”just do it” -asenteesta. Vaikka mitä hyvää voi ja pitää tapahtua myös paikallisesti kunnissa ja kaupungeissa.

Nuorison on aika herätä

Olen aina ollut hiukan kateellinen 60-luvun nuorisolle. Hippiliike, poliittiset nuorisoliikkeet ja ylioppilaskunta-aktivismi – uskon, että olisin ollut niissä varmasti jollain tavalla mukana. Nuoriso oli löytänyt itsensä lisäksi myös poliittisuutensa. Se asettui haastamaan vallitsevia arvoja ja sen joukoissa oli muutosvoimaa ja radikaaliakin toisinajattelua.

Nyt näyttää siltä, että tämän ajan nuoret reagoivat aikansa suurimpaan ongelmaan ahdistuksella. Tutkija Panu Pihkala kirjoittaa Helsingin Sanomissa, että ilmastoahdistus voi ilmetä masennuksena, stressinä ja muina oireina jopa niin vahvasti, että se häiritsee jokapäiväistä elämää. On kauheaa ajatella jopa lapsia tällaisen musertavan tunteen keskellä katselemassa, kun kehitys kehittyy liian hitaasti ja jopa vääriin suuntiin. Pihkala kuitenkin toteaa, että kriittiset olosuhteet ovat mahdollisuus myös rakentavan toiminnan lisääntymiselle. Entä jos tällainen toiminta olisi vielä radikaalia ja sitä tehtäisiin suuressa joukossa?

Nyt voisi olla aika nuorison uudelle politisoitumiselle! Onhan niin, että vaikka ilmastonmuutos todella koskettaa kaikkia, erityisesti nuoret ovat ympäristöongelmien ratkaisun poliittinen eturyhmä. Jos näin käy, väittäisin, että innostus voisi korvata ahdistuksen. Mikä voisi olla arvokkaampaa kuin olla mukana ainutlaatuisessa maailmanajassa yhdessä toisten kanssa ja nähdä oman sukupolvensa tehtävän toteutuvan silmiensä edessä. Pelastaa maailman mitä konkreettisimmalla tavalla.

Vaikuttamisesta on jo vuosia kerrottu mielellään kuluttajuuden kautta. Kierrätä ja sammuta valot, tee parempia valintoja ruokakaupassa. ”Kuluttajalla on valta.” Nuorison poliittinen herääminen vaatii huomion, että tässä ei ole kaikki ja se ei ole riittävää. Nuorten tulee huomata, että meillä ei ole enää varaa typistyä kuluttajiksi. Meidän on oltava kansalaisia ja tehtävä politiikkaa.

En tiedä, syntyykö tällainen suuren mittakaavan nuorisoliike. Tilanne on nyt kuitenkin se, että seuraavan parin vuoden aikana tehtävät päätökset ovat niitä, jotka määrittävät yhteiskunnallista kehitystä seuraavat 10 – 15 vuotta. Tämä on erittäin tärkeää: kun puhutaan siitä, missä ilmastonmuutoksen torjunnassa ollaan menossa vuonna 2030 puhutaan todellisuudessa siitä, mitä tapahtuu ennen vuotta 2020. Aika poliittiselle heräämiselle on siis täsmälleen nyt. Ja syntyisi liike sitten nuorisosta tai jollain muulla joukolla, minä aion olla mukana.

Typeristä valtiontuista kaikkein typerin

Haluaisin vielä jatkaa viime kirjoituksen linjalla valtiontuista, jotka edistävät ilmastonmuutosta – jotkut niistä nimittäin ovat niin typeriä, että tunnereaktio tyrmistyksestä huvittuneisuuteen on taattu! Tämän blogitekstin lukee siis viihtyäkseen, vaikka aihe onkin mitä tylsimmän kuuloinen päästökauppakompensaatio.

Pulssini on noussut lain valmisteluajoista vuodelta 2016 lähtien aina kun aihe tulee vastaan. Kompensaation idea on yksinkertainen. Valtio korvaa energiaintensiiviselle teollisuudelle niille päästökaupasta aiheutuneita kustannuksia. Eli juuri saastuttavimmat yritykset pääsivät kompensaation kautta tilanteeseen, jossa ratkaisu kustannusten alentamiseen ei ollut päästöjen vähentäminen vaan armoton kitinä isänmaalle ja lopulta ilmainen raha.

On ilmeistä, että kompensaatio vesittää päästökaupan ainoaa tarkoitusta täysmääräisesti. Päästökauppa perustuu hinnan ohjausvaikutukseen. Kun kustannuksia halutaan alas, niin päästöjä on vähennettävä.  Jos kustannukset kompensoidaan, päästöjä ei ole vähennettävä.

Uskomattominta kyllä, kompensaatiota perustellaan ilmastotekona! Se perustuu ajatukselle hiilivuodon riskistä. Jos meidän teollisuutemme ei pärjää, niin tuotanto siirtyy Aasian maihin ja siellä vasta saastutetaankin. Kuitenkin: ei ole kunnollista tieteellistä näyttöä siitä, että hiilivuoto olisi todellinen ilmiö. Esimerkiksi valtion taloudellinen tutkimuskeskus totesi lain valmisteluvaiheessa, että kompensaatio on tarpeeton. Teollisuus ei siirry pois Suomesta päästökauppakustannusten takia. Luulisi, että tähän oltaisiin keskitytty lain valmisteluvaiheessa. Hyödytön kompensaatio on tuhlausta. Laki kuitenkin perustuu hiilivuodon riskille, ei hiilivuodolle. Ero on merkittävä.

Vielä vakavampi kriittinen huomio on kuitenkin esitettävä ja perustettava se ajatukseen, että hiilivuoto olisikin todellinen ilmiö. Jos sen riski pitäisi silloin ottaa huomioon, millä keinoilla ilmastonmuutosta voitaisiin torjua missään, koskaan? On erittäin tärkeää, että politiikkaa ohjaa syvälogiikka. Sen on perustuttava kauaskatsoiseen ja systemaattiseen ajatteluun, jossa keinojen on oltava tavoitteen kanssa yhteensopivia. Jos lopullinen päämäärä on pysäyttää ilmastonmuutos, silloin ei riitä, että me olemme parempia kuin muut. Meidän pitää olla riittävän hyviä ja uskoa ja luottaa siihen, että myös muut seuraavat viitoitetulla tiellä. Nyt emme ole lähelläkään: EU:n päästöt kasvoivat viime vuonna, mikä on tuskastuttava fakta. Suomen päästöt ylittivät pienenemisestään huolimatta ne tavoitteet, joihin niiden oli tarkoitus laskea.

Ai niin, vielä jäi käsittelemättä yksi seikka, joka menee tunteisiin. Päästökauppadirektiivin mukaan päästökauppatuloja tulisi käyttää ilmastonmuutoksen torjuntaan erityisesti kehitysmaissa. Kaunis ajatus, mutta nytpä ne päätettiinkin käyttää päästökaupan romuttamiseen.