Shoppailulle loppu

Black Friday on vastuuton ilmiö. Ehkä tiesittekin sen jo, mutta sanon silti: vain päivän kesätävällä tarjouskampanjalla meidät pyritään saamaan ostamaan nopeasti ja harkitsemattomasti sellaista, mitä emme tarvitse!  On ikävää, miten laajasti tähän amerikkalaiseen tuonti-ilmiöön on lähdetty mukaan. Autofirmat, koetatteko todella saada minut ostamaan heräteostosauton? Prisma, eikö teillä ole muutenkin jo Suomen suurin markkinaosuus melkein kaikesta, eikö se riitä? Ja Toys´R´Us, Black Friday lasten markkinoille, onko nyt eettistä? Koko homma on ilmastotietoisuutensa kanssa painivalle kansalle kuin juuri laihduttamisen aloittaneen kutsuminen lounaalle ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffettiin.

Ylipäätään meidän on korkea aika kyseenalaistaa se ajatus, että shoppailu olisi jotenkin ok. Se, että vain lähdetään katselemaan, josko jotain löytyisi, on harraste jota kenenkään ei tulisi tehdä. Jos ei tiennyt tarvitsevansa jotakin ennen kuin näkin sen, ei varmasti ollut ostamassa tarpeeseen. Miksi siis mennä altistamaan itseään ehdoin tahdoin turhille houkutuksille?

Paljon on puhuttu uuden kauppakeskus Redin ongelmista Helsingissä. Vaikka tilanne toki on yrittäjille ikävä, on ilmiö ilmaston kannalta positiivinen. Kauppakeskukset on suunniteltu juuri siihen, että voi kierrellä ympäriinsä huvikseen ja koittaa löytää jotain ostettavaa. Ostokset – tehdään siitä harrastus! Kuinka hyvin tämä kikka onkaan jo vuosikymmeniä toiminut. Sen aika voisi kuitenkin nyt alkaa olla ohi.

Ehdottaisin, että lakataan käyttämästä koko sanaa shoppailu. Kuvataan ilmiötä ostoksilla käymisenä. Se sisältää edes mahdollisuuden siihen, että käy hakemassa ne ostokset, jotka on jo suunnitellut ostavansa. Ja toivotaan, että Black Friday menee penkin alle. Päästäisiin ilmiöstä eroon, ennen kuin siitä keksitään meille jokin shoppailun kaltainen anglismi.

Olen tänään kirjoittanut myös toisen blogin. Se on asekaupasta ja sen voi käydä lukemassa täältä. Mikäli kumpi tahansa näistä aiheista herättää ahdistusta sinussakin, suosittelen toki lähtökohtaisesti ottamaan julkisesti kantaa. Lisäksi voi kuitenkin auttaa lahjoittamalla esimerkiksi Pelastakaa lapset ry:n Parempi Black Friday -kampanjaan. Jemenissä tämäkin päivä todella on musta.

Ilmastonmuutos talouspolitiikan lähtökohdaksi

Valtiovarainministeriö tulee taas kevään vaaleja ajatellen julkaisemaan virkamiespuheenvuoron tulevan vaalikauden haasteista. Talouspolitiikan koordinaattori Sami Yläoutinen ministeriöstä kertoo, että siinä tullaan käsittelemään ”tulevan vaalikauden talous- ja hallintopolitiikan lähtökohtia.” Nostona paljastetaan jo nyt, että yksi näistä lähtökohdista tulee olemaan julkisen talouden kantokyvyn turvaaminen: ”Vaikka Suomi elää nyt suhdannehuippua, on keskipitkälle aikavälille odotettu kasvu historiaan nähden hidasta. Tämä johtuu talouden rakenteellisista tekijöistä, kuten työikäisen väestön määrän vähenemisestä edelleen. Kestävyysvajeen supistamisessa on menty eteenpäin, mutta tältäkin osin talkoot ovat vielä kesken. ”

Aavistan vaaraa ja epäilen, että valtiovarainministeriön puheenvuoro ei tule huomioimaan ilmastonmuutosta millään tavalla. Edelliselle vaalikaudelle asetetuissa lähtökohdissa  ilmastonmuutos mainitaan 136 sivun aikana vain yhden kerran kaaviossa, joka kuvaa digitalisaation muuttuvaa toimintaympäristöä. Ilmastonmuutos vaikuttaa elinolosuhteisiimme, jotka vaikuttavat digitalisaatioon. Näin!

Tämä on huolestuttavaa, sillä valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuorot ovat erittäin vaikutusvaltaisia. Jarkko Leinonen on arvioinut 2016 valmistuneessa gradussaan näiden papereiden vaikutusta siitä asti, kun niitä on vuodesta 1991 lähtien tehty. Valtiovarainministeriön näkemyksen merkitys on aina ollut suuri ja sen suosituksilla on tapan päätyä hallitusohjelmien linjaksi. Leinonen kirjoittaa, että Sipilän hallitus otti käytännössä kaikki puheevuoron keskeiset seikat hallitusohjelmaansa leikkauksista rakenneuudistuksiin sekä eetokseen siitä, että kriisin aikana on tehtävä vaikeita ratkaisuja. (s. 96.)

Aavistan lisäksi, että valtiovarainministeriö asettaa jälleen tulevan vaalikauden tavoitteeksi talouskasvun tavoittelemisen. Puhutaan talouskasvun ja ilmastovahingon irtikytkennästä, mutta se ei vaikuta uskottavalta oletukselta. Määrän lisäys syö tehokkaasti kestävämmän tuotannon mukanaan tuomat ilmastohyödyt. Talouskasvun myötä maailman energiantuotannon hiilidioksidipäästöt kasvoivat viime vuonna uuteen ennätykseensä. Myös Euroopan kasvihuonekaasupäästöt kasvoivat samasta syystä. Suuressa osassa talouttamme irtikytkentä ei siis ole tarpeeksi nopeaa. Kaikkeen talouteen samanarvoisena suhtautuva bruttokansantuotteen kasvu ei siksi ole riittävä kehityksen mittari.

Silloin kun kasvu on ristiriidassa ilmastotavoitteiden kanssa, sen on hävittävä. Olemme itseasiassa jo liukuneet tähän keskusteluun puhuessamme metsistämme ja siitä, kuinka paljon niitä tulisi käyttää. Kysymyksessä siitä, lisätäänkö vai vähennetäänkö metsien hakkuita, on itseasiassa osaltaan kysymys juuri tästä: vähennämmekö päästöjämme vai lisäämmekö metsäteollisuuden kasvua. Kun olemme valmiit tunnustamaan, että puuntuotannollisesti kestävä hakkuumahdollisuus ei ole sama asia kuin ilmastollisesti kestävä hakkuumahdollisuus, olemme ottaneet tärkeän askeleen oikealla tiellä. Uutissuomalaisen tänään julkaistun gallupin mukaan suomalaisilla on tästä ymmärrys: vain alle 10% olisi valmis lisäämään metsien hakkuumääriä nykyisestä kun taas yli 30% vastaajista olisi valmiita rajoittamaan niitä.

Tulevan vaalikauden poliitikkojen olisikin syytä olla erittäin tarkkoina siinä, mitä ne ovat valmiita priorisoimaan. Suomen ilmastopaneeli tulee luultavasti ennen vaaleja esittämään Suomen tien kohti 1,5 -astetta. Tässä olisi mielestäni hyvä tulevan vaalikauden lähtökohta, jonka raameihin kaiken taloudenkin tulee sopeutua.

Ilmastonmuutosta ei ratkaista talousnobelistin teorialla

Bjørn Lomborg, Copenhagen Consensus Center -ajatushautomon johtaja kirjoitti tämän viikon maanantaina Helsingin Sanomien vieraskynässä, että ilmastonmuutosta ei kannata pyrkiä rajoittamaan 1,5 -asteeseen ja syyttää IPCC:ta hysterian lietsomisesta. Lomborg kirjoittaa: ”IPCC:n uusi raportti ei vertaile ilmastotavoitteiden kustannuksia ja hyötyjä, vaikka vertailun pitäisi olla poliittisen väittelyn keskiössä.”

Lomborg perustaa väitteensä eritoten tuoreen talousnobelisti William Nordhausin tutkimuksiin. Nordhaus on pitkän uransa aikana keskittynyt nimenomaan ilmastonmuutoksen ja taloustieteen yhdistämiseen ja hän on tunnettu malleistaan, jotka laskevat ilmastotoimien kustannuksia ja hyötyjä. On sinänsä hienoa, että talous-Nobel on päätetty tänä vuonna myöntää ilmastonmuutokseen keskittyneelle taloustieteilijälle. Kustannus-hyöty -analyysissa on kuitenkin puutteita, joiden vuoksi sitä ei voi ottaa ilmastopolitiikan perustaksi sellaisenaan. Ongelma liittyy siihen, että monia mallinnuksessa tarvittavia osa-alueita ei voi todellisuudessa mitata tai niitä ei voi mitata rahassa.

Nordhaus on koonnut kirjassaan The Climate Casino – Risk, Uncertainty, and Economics for a Warming World (Yale University Press, 2013) mallejaan yhteen ja antaa esimerkkejä erilaisista skenaarioista, jotka eroavat toisistaan sen perusteella, kuinka hyvin maat sitoutuvat niihin, kuinka paljon katsomme tulevaisuuden kansalaisten voivan rahoittaa toimia ja kuinka vakavia seurauksia ilmastonmuutokselle lasketaan. Hän laskee lämpöasteet, joissa kustannukset ja hyödyt ovat optimaalisessa suhteessa, kun muuttujia vaihdetaan. Mikään skenaario ei katso optimaalisen tuloksen olevan alle kahdessa asteessa.

Nordhaus laskee skenaarioita sille, kuinka hyvin voimme olettaa tulevien sukupolvien olevan meitä varakkaampia ja kuinka paljon kustannus-hyöty -laskelmissa voi ottaa huomioon sen, että he olisivat tietyltä osin siis meitä loogisempia maksajia. (s. 182 alkaen) Hänellä on mallinnuksia, joissa tulevaisuuden kansalaisten maksukykyyn suhtaudutaan positiivisesti. Ongelmana kuitenkin on, että tätä asiaa emme voi todellisuudessa tietää. Ilmastonmuutos tekee joka tapauksessa epätodennäköisemmäksi sen, että tulevaisuuden kansalaisella menisi meitä paremmin.

Nordhaus laskee malleissaan, että korkeampi lämpötilan nousu aiheuttaa enemmän kustannuksia. Osan malleista hän laskee myös  käännekohta -menetelmällä, jossa tietyn lämpöasteen jälkeen kustannusten katsotaan kasvavan valtavasti. Ongelma on jälleen kuitenkin siinä, että emme oikeasti voi tietää, missä käännekohta sijaitsee. Lisäksi emme voi tietää, onko käännekohdan jälkeen enää mitään laskettavaa jäljellä, jos lopullinen ja itseään ruokkiva ekokatastrofi aiheuttaa myös talousjärjestelmän laajamittaisen romahduksen. Tällaista riskiä on mahdoton mallintaa.

Kustannus-hyöty -analyysi on myös huono antamaan arvoa sellaiselle, mikä jo nyt jää rahatalouden ulkopuolelle. Ilmastonmuutokselle erityisen herkillä alueilla asuu paljon ihmisiä, jotka elävät rahatalouden reunamilla. Kylmällä taloudellisella laskennalla heidän kärsimyksensä eivät tule ilmi.

Ja ongelmana vielä on, että kun katsomme asiaa vain taloudellisesta näkökulmasta, tulemme laskeneeksi, että enemmän on aina paremmin. Mutta onko se niin? On talouden osa-alueita, joilla vähempikin riittäisi ja ihmisiä, joilla on liikaa. Kustannus-hyöty -laskelma laskee lopulta vain rahassa. Väitän, että raha eri paikoissa on eri arvoista. Tähän tulee kuitenkin palata vasta tulevissa blogeissa tarkemmin.

Nordhaus vastaa kirjassa kustannus-hyöty -analyysin saamaan kritiikkiin seuraavasti:

” – – while simple temperature targets make an attractive approach, they are insufficient in a world of competing goals. People want to be assured that these targets are not simply the result of overly concerned environmentalists who are intent of saving their ecosystems on the expence of humans. Nations will want to make sure that they are not subsidizing undeserving countries or feeding corrupt dictators whose green policies are really an excuse for skimming greenbacks.

If large sums are involved, people want to get their money´s worth. And this means that people want to compare costs and benefits. The benefits need to be completely monetized, but it will not be sufficient to say ”Ecosystems are priceless” or ”We must pay any cost to save polar bears.” This is why costs and benefits must be put on the balance when weighing the options of global warming. Depending how optimistic you are about participation and your view on discounting, you can probably use the four figures in this chapter as a guide for picking the target for climate-change policy.” (s. 219)

Vastaus on varsin kuvaava. Se sisältää lähtökohdan, että kaikelle on mahdollista asettaa laskettavissa oleva taloudellinen arvo, mitä vastustan. Lisäksi se sisältää oletuksen siitä, että ihmiset nyt vain toimivat kustannus-hyöty -analyysin mukaan, mitä vastustan myös.

Vaikka siis Lomborg ei Nordhausiin viitaten kyennytkään vakuuttamaan minua siitä, että meidän ei kannattaisi pyrkiä 1,5 -asteen tavoitteeseen, on hänellä kuitenkin tärkeä sanoma siitä, että ilmastonmuutoksen torjuminen maksaa. Hän sanoo, että Pariisin ilmastosopimuksen lupaukset maksaisivat menetettynä kasvuna 1-2 biljoonaa euroa 2030 mennessä ja lisäksi, että ”YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen UNFCCC:n sihteeristö ar­vioi hiilidioksidipäästöjen vähenevän 60 gigatonnilla, jos jokainen maa pitää kaikki vuosia 2016–2030 koskevat lupaukset. Tämä on alle prosentti vähennystarpeesta, jota 1,5 asteen tavoite edellyttäisi – -.” Meidän on siis todella oltava valmiita maksamaan: niin menetetyn kasvun muodossa kuin muutenkin. Meidän on ajateltava ilmasto edellä ja venytettävä mahdollisen rajaa siitä, mitä kustannus-hyöty -laskelmat pitäisivät realistisena. Tämä tarkoittaa, että meidän on kyettävä näkemään asioiden arvo tavalla, joka ei noudata totuttua taloudellista kaavaa.

Pelaamme valtavalla riskillä

Tällä viikolla on kuulunut hurjia uutisia. Jäävuoresta lähti jättimäinen palanen, pinta-alaltaan Espoon kokoinen. Nyt on vaarana, että palasten irtoaminen kiihdyttää itse itseään ja näin merenpinnan nousua. Mikä vielä vakavampaa, tutkijat laskivat tarkemmin meriin sitoutuneen lämmön määrää ja sitä olikin siellä paljon luultua enemmän. Maapallo onkin siis ikäänkuin piilossa lämmennyt luultua enemmän jo nyt ja tutkijat laskivat, että kahden asteen lämpenemiseen tähtäävästä hiili”budjetista” putosi näin kerralla 25 %.

Meillä ei ole mitään budjettia. Kaikki IPCC:nkin laskukaavat perustuivat siihen, että ylitämme 1,5 -asteen rajan väliaikaisesti ja palaamme nopeasti sen alle. Olemme myöhässä ja pelaamme valtavalla riskillä. Budjetin sijaan lainaamme tulevaisuudelta – emmekä edes tiedä tarkkaan, kuinka paljon ja onko todella mahdollista maksaa takaisin.

Valtavaa kiirettämme ennestäänkin lisääviä uutisia voi hyvin tulla eteen jatkossakin. On toki mahdollista, että kuulemme positiivisiakin uutisia – tutkijat löytävät jonkin mekanismin, joka auttaa meitä ennen olettamattomalla tavalla ilmastonmuutoksen hillinnässä. Mutta miksi luottaisimme tähän? Riski koostuu tapahtuman todennäköisyydestä ja sen vakavuudesta. Ilmastonmuutoksen todennäköisyys lähteä täysin käsistä on huomattava. Mutta mikä arvo todennäköisyydellä tällaisessa tilanteessa edes on, kun vakavuus ylittää mitassaan kaiken?

Elämme lähtökohtaisesti kovin laskukykyisissä yhteiskunnissa, joissa erilaisia budjetteja luodaan, niiden toteutumapohjaa ennustetaan ja riskejä lasketaan. Ilmastonmuutoksen kohdalla kuitenkin tekeminen on tähän asti ollut niin löysää, että mieleen tulee, onko se ihmismielelle niin suuri riski, että emme pysty sitä käsittelemään? Onko se sen tyyppinen riski, että se erityisesti jää käsityksemme ulkopuolelle?

Ihminen ei arvioi riskejä rationaalisesti. Luin vuosia sitten Rolf Dobellin kirjan Selkeän ajattelun taito (HS kirjat 2013), joka on jäänyt erityisesti mieleeni, niin hyvä se on. Dobelli esittelee kirjassa tyypillisiä ajatusvirheitä, joita ihmiset tekevät. Niistä monia on mielenkiintoista ajatella ilmastonmuutoksen kautta. Kirja alkaakin jo sopivalla – henkiinjäämisharhalla. Sen mukaan onnistumiset korostuvat yhteiskunnassa ja arjessa. Tästä syystä meillä on taipumus yliarvioida onnistumisen mahdollisuus ja samalla siis aliarvioida epäonnistumisen mahdollisuus.

Ilmastonmuutoksen tapauksessa tällä harhalla on historiallinen sovellutus. Kuulemani väite on, että onhan ihmiskunta ennenkin selvinnyt pahoista paikoista ja niin varmasti käy tälläkin kertaa. Joku keksii kyllä jotakin. Menneisyys ei kuitenkaan kerro tulevasta, kun asioilla ei ole suoraa yhteyttä. Historia ei myöskään ole mitään mokaajien historiaa, vaan myös se korostaa onnistumisia. Sinänsähän juuri me, lisääntymään kyenneiden jälkeläiset, elossa ajattelemaan kykenevät, emme ehkä ole juuri niitä epäonnistuneita. Historian häviäjiä – tuhoutuneita kulttuureita, yhteiskuntarakenteita, ideologioita ja kuolleita – olisi kuitenkin hyvä kunnioittaa sillä ajatuksella, että meidänkään onnistumisemme ei koskaan ole varmaa.

Yhteiskunnassa myös korostuvat sellaiset riskit, jotka ovat näkyvästi esillä. Tästä johtuen pelkäämme enemmän kuolemaa pommi-iskussa tai lento-onnettomuudessa, vaikka todennäköisempää on kuolla jollain arkipäiväisemmällä tavalla. Tämä johtaa helposti siihen, että panostamme tiettyjen riskien ehkäisyyn, vaikka samalla rahalla saisimme suuremmat vaikutukset täysin toisaalla. Lisäksi kun riskejä pitää välttää, yliarvostamme nollariskin mahdollisuutta. Jos riskiä on mahdollista toisessa vaihtoehdossa vähentää vaikkapa 20 % mutta toisessa vaihtoehdossa 20 % ja tämä johtaa riskin tipahtamiseen nollaan, olemme valmiita maksamaan jälkimmäisestä vaihtoedosta enemmän. Ilmastonmuutos ei ole näkyvä riski vaan hitaasti hiipivä uhka. Sitä ei myöskään voi millään toimella saattaa nollaan. Tällainen riski ei jotenkin vedä ilmeisellä tavalla meitä puoleensa, se vaadi yhtä äänekkäästi ratkaisua kuin monet muut riskit.

Erittäin mielenkiintoinen on myös laiminlyöntiharha. Pidämme paljon pahempana sitä, että teoistamme seuraa jotain pahaa kuin sitä, että tekemättömyydestämme seuraa jotain pahaa. Tämä vaikuttaa myös tekemiimme riskiarvioihin. Olen pohtinut, että EU noudattaa esimerkiksi geenimanipuloidun ruoan kohdalla varovaisuusperiaatetta. Ei vaikuta siltä, että GMO:lla olisi haittavaikutuksia, mutta koska asiaa ei voida tietää varmaksi, sitä ei uskalleta EU-alueelle sallia. Tässä yhdistyvät nollariskin tavoittelu ja se, että jos EU nimenomaisesti toimisi ja sallisi tällaisen ruoan tuottamisen, ja siitä seuraisikin jotakin pahaa, niin EU:n teosta olisi seurannut pahaa. Ilmastonmuutos kuitenkin lähtökohtaisesti etenee, mikäli emme tee sille mitään. Päättäjien on ilmeisesti vaikeampi tuntea vastuuta ja laskea riskejä tällaisessa tilanteessa, jossa paha seuraa tekemättömyydestä eikä teoista.

Dobelli esittelee myös kaikkien aikojen suosikkiteoriani, yhteislaitumen ongelman. Viljelijät vievät lehmänsä yhteiselle laitumelle. Jos kaikki pitäisivät lehmiensä määrän kohtuullisena, laidun säästyisi hyvänä kaikille vuodesta toiseen. Kellään ei kuitenkaan ole tähän intressiä. Jos viljelijä vie vielä yhden lehmän lisää, niin hän saa koko hyödyn tästä lehmästä, mutta lehmän aiheuttamat haitat jakaantuvat kaikille.

Yhteislaitumen ongelma osoittaa, että tarvitsemme sääntöjä ja lakeja, joilla yhteinen intressi suojellaan. Tähän kannattaa jokaisen vedota, jos vielä tarvitsee puhua siitä, pitääkö ilmastonmuutos estää yhteiskunnallisesti vai ei. Lisäksi se osoittaa, miksi Pariisin ilmastosopimus on kansaivälisesti niin merkittävä asia. Voinkin lopettaa myös tämän pohdiskelevamman blogini konkreettiseen ehdotukseen: Suomi on äkkiä saatava mukaan listalle maista, joiden suunnitelmat täyttävät Pariisin sopimuksen velvoitteet. Listalla on vasta 16 maata ja on monelle rikkaalle maalle häpeäksi, mitkä maat joukossa ovat ja mitkä eivät. Sovitusta on pidettävä kiinni. Muuten yhteislaitumen ongelma ottaa vallan ja johtaa tuhoon.