Ilmastonmuutosta ei ratkaista talousnobelistin teorialla

Bjørn Lomborg, Copenhagen Consensus Center -ajatushautomon johtaja kirjoitti tämän viikon maanantaina Helsingin Sanomien vieraskynässä, että ilmastonmuutosta ei kannata pyrkiä rajoittamaan 1,5 -asteeseen ja syyttää IPCC:ta hysterian lietsomisesta. Lomborg kirjoittaa: ”IPCC:n uusi raportti ei vertaile ilmastotavoitteiden kustannuksia ja hyötyjä, vaikka vertailun pitäisi olla poliittisen väittelyn keskiössä.”

Lomborg perustaa väitteensä eritoten tuoreen talousnobelisti William Nordhausin tutkimuksiin. Nordhaus on pitkän uransa aikana keskittynyt nimenomaan ilmastonmuutoksen ja taloustieteen yhdistämiseen ja hän on tunnettu malleistaan, jotka laskevat ilmastotoimien kustannuksia ja hyötyjä. On sinänsä hienoa, että talous-Nobel on päätetty tänä vuonna myöntää ilmastonmuutokseen keskittyneelle taloustieteilijälle. Kustannus-hyöty -analyysissa on kuitenkin puutteita, joiden vuoksi sitä ei voi ottaa ilmastopolitiikan perustaksi sellaisenaan. Ongelma liittyy siihen, että monia mallinnuksessa tarvittavia osa-alueita ei voi todellisuudessa mitata tai niitä ei voi mitata rahassa.

Nordhaus on koonnut kirjassaan The Climate Casino – Risk, Uncertainty, and Economics for a Warming World (Yale University Press, 2013) mallejaan yhteen ja antaa esimerkkejä erilaisista skenaarioista, jotka eroavat toisistaan sen perusteella, kuinka hyvin maat sitoutuvat niihin, kuinka paljon katsomme tulevaisuuden kansalaisten voivan rahoittaa toimia ja kuinka vakavia seurauksia ilmastonmuutokselle lasketaan. Hän laskee lämpöasteet, joissa kustannukset ja hyödyt ovat optimaalisessa suhteessa, kun muuttujia vaihdetaan. Mikään skenaario ei katso optimaalisen tuloksen olevan alle kahdessa asteessa.

Nordhaus laskee skenaarioita sille, kuinka hyvin voimme olettaa tulevien sukupolvien olevan meitä varakkaampia ja kuinka paljon kustannus-hyöty -laskelmissa voi ottaa huomioon sen, että he olisivat tietyltä osin siis meitä loogisempia maksajia. (s. 182 alkaen) Hänellä on mallinnuksia, joissa tulevaisuuden kansalaisten maksukykyyn suhtaudutaan positiivisesti. Ongelmana kuitenkin on, että tätä asiaa emme voi todellisuudessa tietää. Ilmastonmuutos tekee joka tapauksessa epätodennäköisemmäksi sen, että tulevaisuuden kansalaisella menisi meitä paremmin.

Nordhaus laskee malleissaan, että korkeampi lämpötilan nousu aiheuttaa enemmän kustannuksia. Osan malleista hän laskee myös  käännekohta -menetelmällä, jossa tietyn lämpöasteen jälkeen kustannusten katsotaan kasvavan valtavasti. Ongelma on jälleen kuitenkin siinä, että emme oikeasti voi tietää, missä käännekohta sijaitsee. Lisäksi emme voi tietää, onko käännekohdan jälkeen enää mitään laskettavaa jäljellä, jos lopullinen ja itseään ruokkiva ekokatastrofi aiheuttaa myös talousjärjestelmän laajamittaisen romahduksen. Tällaista riskiä on mahdoton mallintaa.

Kustannus-hyöty -analyysi on myös huono antamaan arvoa sellaiselle, mikä jo nyt jää rahatalouden ulkopuolelle. Ilmastonmuutokselle erityisen herkillä alueilla asuu paljon ihmisiä, jotka elävät rahatalouden reunamilla. Kylmällä taloudellisella laskennalla heidän kärsimyksensä eivät tule ilmi.

Ja ongelmana vielä on, että kun katsomme asiaa vain taloudellisesta näkökulmasta, tulemme laskeneeksi, että enemmän on aina paremmin. Mutta onko se niin? On talouden osa-alueita, joilla vähempikin riittäisi ja ihmisiä, joilla on liikaa. Kustannus-hyöty -laskelma laskee lopulta vain rahassa. Väitän, että raha eri paikoissa on eri arvoista. Tähän tulee kuitenkin palata vasta tulevissa blogeissa tarkemmin.

Nordhaus vastaa kirjassa kustannus-hyöty -analyysin saamaan kritiikkiin seuraavasti:

” – – while simple temperature targets make an attractive approach, they are insufficient in a world of competing goals. People want to be assured that these targets are not simply the result of overly concerned environmentalists who are intent of saving their ecosystems on the expence of humans. Nations will want to make sure that they are not subsidizing undeserving countries or feeding corrupt dictators whose green policies are really an excuse for skimming greenbacks.

If large sums are involved, people want to get their money´s worth. And this means that people want to compare costs and benefits. The benefits need to be completely monetized, but it will not be sufficient to say ”Ecosystems are priceless” or ”We must pay any cost to save polar bears.” This is why costs and benefits must be put on the balance when weighing the options of global warming. Depending how optimistic you are about participation and your view on discounting, you can probably use the four figures in this chapter as a guide for picking the target for climate-change policy.” (s. 219)

Vastaus on varsin kuvaava. Se sisältää lähtökohdan, että kaikelle on mahdollista asettaa laskettavissa oleva taloudellinen arvo, mitä vastustan. Lisäksi se sisältää oletuksen siitä, että ihmiset nyt vain toimivat kustannus-hyöty -analyysin mukaan, mitä vastustan myös.

Vaikka siis Lomborg ei Nordhausiin viitaten kyennytkään vakuuttamaan minua siitä, että meidän ei kannattaisi pyrkiä 1,5 -asteen tavoitteeseen, on hänellä kuitenkin tärkeä sanoma siitä, että ilmastonmuutoksen torjuminen maksaa. Hän sanoo, että Pariisin ilmastosopimuksen lupaukset maksaisivat menetettynä kasvuna 1-2 biljoonaa euroa 2030 mennessä ja lisäksi, että ”YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen UNFCCC:n sihteeristö ar­vioi hiilidioksidipäästöjen vähenevän 60 gigatonnilla, jos jokainen maa pitää kaikki vuosia 2016–2030 koskevat lupaukset. Tämä on alle prosentti vähennystarpeesta, jota 1,5 asteen tavoite edellyttäisi – -.” Meidän on siis todella oltava valmiita maksamaan: niin menetetyn kasvun muodossa kuin muutenkin. Meidän on ajateltava ilmasto edellä ja venytettävä mahdollisen rajaa siitä, mitä kustannus-hyöty -laskelmat pitäisivät realistisena. Tämä tarkoittaa, että meidän on kyettävä näkemään asioiden arvo tavalla, joka ei noudata totuttua taloudellista kaavaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.