Kirja: Tienhaarassa

Mari Pantsar on Sitran hiilineutraalin kiertotalouden johtaja ja pitkään fanittamani ilmastotwitteristi. Halusin siis ilman muuta lukea hänen dosentti Jouni Kerosen kanssa kirjoittamansa ilmastokirjan Tienhaarassa (Docendo), joka ilmestyi viime vuoden lopulla.

Kirja on vahvasti asian ytimessä. Jo ensimmäisen luvun ingressissä mainitaan, että ilmastonmuutos uhkaa sivilisaatiota ja on systeeminen ongelma, joka vaatii systeemisen ratkaisun. Kirja korostaa kaikessa sitä kiirettä, joka ilmastotoimien tekemisellä on, sekä laajuutta, jota niiden tekemisessä vaaditaan. Kirja ei luo falskia toivoa vaan toteaa rehellisesti, että voimme onnistua välttymään ilmastonmuutoksen pahimmilta seurauksilta, mutta välttämättä emme. Se maalaa karua kuvaa ihmiskunnan tähänastisesta toimettomuudesta, ilmastonmuutoksen jo nyt tapahtuvista seurauksista ja meitä uhkaavan vaaran kaikenkattavuudesta.

Tienhaarassa on käytännössä trilleri. Välillä se luo toivoa, välillä taas sanoo niin suoraan ja vakaasti että kurkkuun iskee pala. Lukiessa ei nimittäin voi välttyä ajattelemasta, että päähenkilö, niin, sehän olen minä. Tässä voi ihan todella käydä vielä mitä vain. Nimi onkin erittäin osuva tälle hyvälle yleisesitykselle siitä, missä nyt ollaan menossa. Toiveikkuutta herättää esimerkiksi itselleni uusi tieto, että CarbonCure-niminen yritys on kehittänyt teknologian, jolla ilmasta otettua hiilidioksidia käytetään betonin valmistuksessa – teknologia, joka vastaa samalla maailman kasvavaan betonintarpeeseen, hiilidoksidin talteenoton kysymykseen ja jolla on 400 miljardin markkinapotentiaali; se, että Euroopan autonvalmistajat tuovat Transport & Environment -järjestön selvityksen mukaan markkinoille lähes sata täyssähköautomallia vain vuoteen 2021 mennessä; ja se, että maailman talousfoorumi on arvioinut kasviproteiinien valtavirtaistuvan jo tämän vuosikymmenen alkupuolella. Masentavaa taas on, että ilmastonmuutoksesta on tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta päästöt ovat edelleen kasvussa. Myös haastatellun väitöskirjatutkija Ville Seppälän havainto siitä, että ajattelemme helposti lineaarisesti, on kaamiva. Lineaarisella ajattelutavalla kuvittelemme, että jos nyt tapahtunut yhden asteen lämpeneminen on aiheuttanut esimerkiksi lumettoman talven Etelä-Suomeen, niin kahden asteen lämpeneminen aiheuttaisi kaksi kertaa pahemmat seuraukset. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan todellisuudessa kaksi astetta on moninkertaisesti yhtä astetta pahempi. Onko ihmislajilla henkistä kapasiteettia ymmärtää, kuinka vakava tilanne on, ennen kuin on liian myöhäistä?

Tienhaarassa korostaa vastuuta. Se arvostaa YK:n ponnisteluja, vaatii toimia Euroopan unionilta, hallituksilta, kaupungeilta, järjestöiltä, yrityksiltä, yksilöiltä, medialta ja uskonnollisilta johtajilta. Parhaimmillaan se luo kuvaa, että asian parissa tapahtuu hyvin monenlaista kehitystä lukuisilla eri sektoreilla ja ympäri maailmaa. Kirjan lopussa kuitenkin tehdään yhteenveto, jossa mielestäni oikaistaan turhaan. Koska Tienhaarassa on selkeästi keskustelunavaus, käyn nyt tähän keskusteluun.

Ihmiskunnan on Pantsarin ja Kerosen mukaan valittava kolmesta vaihtoehdosta: pannuhuoneesta, systeemisestä ratkaisusta tai kieltotaloudesta. Ensimmäisessä ilmastonmuutos karkaa käsistä. Toisessa päästökauppaa laajennetaan hinnoittelemaan päästöt globaalisti ja yleispätevästi. Kolmannessa erilaisia päästöjä välittömästi vähentäviä rajoituksia laitettaisiin voimaan, mikä olisi kirjoittajien mukaan poliittisesti erittäin hankalaa tai mahdotonta.

On selvää, että tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä ja sääntöjä, jotta ilmastonmuutoksen kanssa voidaan selvitä. Olen myös täysin samaa mieltä, että tarvitaan systeemisiä ratkaisuja eli sellaisia, jotka kattavat laajasti yhteiskuntien toimintamekanismeja ja ovat laajasti koordinoituja. Mielestäni hiilen hinnoittelu ei ole kuitenkaan ainoa käytettävissä oleva ratkaisu, ja se sisältää merkittäviä riskejä. 

Ensinnäkin, kun hiilen hinnoittelu otetaan käyttöön, monet muut ratkaisut eivät enää ole päteviä. Tämä on huomattavissa esimerkiksi EU:n päästökaupasta, jossa hinnat olivat pitkään aivan liian matalat. Päästökaupan kautta esimerkiksi suomalaisten kansalaisjärjestöjen vaatimuksia energiasektorin päästövähennyksiksi on vastustettu sillä perusteella, että sellaiset toimet eivät hyödyttäisi ilmastoa, vaan siirtäisivät vain päästöoikeuden toisaalle. Mikäli päästökauppa otettaisiin nykyistä kattavammin käyttöön, sen olisi kerta kaikkiaan pakko toimia – ellei se toimisi, niin nopeita korjausliikkeitä muilla keinoilla olisi erittäin vaikea tehdä. 

Ilmastonmuutoksen lisäksi monet muutkin ympäristöongelmat ovat parhaillaan räjähtämässä käsiin. Kirjassa kuvataankin Rooman klubin muotoilemia planetaarisia rajoja, elämälle välttämättömiä luonnon prosesseja, joista ihminen on ylittänyt jo usean tai lähestymässä niitä. Meidän on välttämätöntä vastata myös kaikkiin näihin kestävyysongelmiin samalla, kun vastaamme ilmastonmuutokseen. Esitetty markkinamekanismi ei kuitenkaan vastaa tähän haasteeseen.

Markkinamekanismin varaan laskeminen myös supistaa taloudellisen ajattelun mahdollisuuksia. Kirjassa todetaan, että ”Markkinatalouteen ja kapitalismiin pohjautuvaa järjestelmää ei ilmastonmuutoksen vaatimassa aikaraamissa ole mahdollista muuttaa, mutta markkinat pitää saada toimimaan oikein ulkoisvaikutusten hinnoittelun kautta.” Talous ei kuitenkaan tälläkään hetkellä ole millään tavoin puhdasta markkinataloutta, vaan jatkuvasti poliittisesti muokkautuva yhteiskunnallinen instituutio. Järjestelmän muuttaminen kuulostaa vallankumoukselliselta, vaikka todellisuudessa taloutemme voi muokkautua myös vähitellen demokraattisen keskustelun kautta ja sen seurauksena, että asioiden painoarvoja priorisoidaan uudelleen. 

Lisäksi kieltotalouden näkeminen vain huonona vaihtoehtona on mielestäni liian yksioikoista. Asioiden kieltäminen ei ole poliittisesti mahdotonta, kuten Suomen hiilenpolttokielto 2030 todistaa. Käytännössähän myös markkinoihin perustuvan lähestymistavan on monessa tapauksessa johdettava joiden asioiden loppumiseen kokonaan. Kirjassa esimerkiksi viitataan Carbon Tracker -ajatushautomon arvioon siitä, kuinka suuri osa maailman fossiilivaroista on jätettävä käyttämättä. Päästökauppa voi epäonnistua ja hiilensidontateknologia myöhästyä toivotusta aikataulusta, mutta kielto on kielto ja loppu on loppu. Mielestäni kielto on riskittömimpiä olemassa olevia ratkaisuja nykyisestä kriisistä selviämiseen. Lisäksi se on mielestäni hyvin yhdistettävissä esimerkiksi rajattuihin markkinamekanismeihin, verotuksellisiin ratkaisuihin ja erilaisten toimijoiden kannustamiseen.

Talous on keskeisessä roolissa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja valta tehdä siihen liittyviä ratkaisuja on tärkeää osata käyttää oikein. Tienhaarassa kannustaa käymään ilmastokeskustelua juuri tällaisella yhteiskunnallisella tasolla, ymmärryksellä tilanteen kiireellisyydestä ja tarjoamallaan monipuolisella tietopohjalla, mikä on erittäin merkittävää.

Kirja: Metsä Meidän jälkeemme

Sain joululahjaksi kirjan Metsä meidän jälkeemme (Jokiranta, Juntti, Ruohonen, Räinä, LIKE 2019). Se on neljän journalistin taiten kokoama 270-sivuinen teos metsiemme nykytilasta ja voitti viime vuoden Tieto-Finlandia -palkinnon. Suomalaisen metsätalouden historia avataan kirjassa kattavasti ja luonnon monimuotoisuutta, ilmastoa sekä metsäelinkeinoja käsitellään monipuolisesti. Kirjaan on haastateltu lukuisia tutkijoita ja se on lähteistetty hyvin. Lisäksi se on täynnä niin kauniita koko aukeaman kuvia, että niiden äärelle todella pysähtyy kuvittelemaan itsensä aarniometsään, vaaran laelle tai kävelemään Lönnrotin jalanjäljissä Vienan Karjalan ikiaikaista polkua. 

Kirjan keskeinen sanoma on, että Suomen metsiä käytetään liian tehokkaasti hyödyksi. Metsät ovat olleet keskeisesti nostamassa Suomen taloutta sodan jälkeen, kasvun vuosikymmeninä ja metsäteollisuus on edelleenkin merkittävimpiä teollisuudenalojamme. Tämä kehitys on kuitenkin samalla johtanut merkittäviin ympäristöongelmiin. Metsä meidän jälkeemme kehottaa pohtimaan, mitä me suomalaiset haluamme ja tarvitsemme metsiltämme nyt: kaikkea emme voi samaan aikaan saada. 

Metsätalouden kattavuudesta ja tehokkuudesta löytyy kirjassa paljon hätkähdyttäviä esimerkkejä:

  • Suomessa vain muutaman prosentin metsästä on arvioitu olevan luonnontilaista ja esimerkiksi Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa 95 % metsistä on puuntuotannossa.
  • Puuta kaadetaan alaikäisenä. Esimerkiksi männyt kaadetaan usein 60 – 80 -vuotiaina, kauan ennen niiden täysikasvuisuutta tai edes pituuskasvun pysähtymistä 100 -150 -vuoden iässä. 1800-luvulla rakennuspuuksi kelpuutettiin vasta yli 140 -vuotias mänty (honka), mutta tästä ollaan tultu alaspäin niin, että nykyisiä minimivaatimusten tukkeja tarvitaan neljä, jotta tilavuus vastaa yhtä 1850-luvun tukkia. Liian aikaisen hakkuun lisäksi myös puiden nopeutunut kasvuvauhti vaikuttaa siihen, että hyvälaatuista rakennuspuuta on nykyään vähemmän tarjolla.
  • Hyvin kasvavaa metsää on luotu lisää ojittamalla suota käsittämättömän laajassa mittakaavassa. Kuudesosa Suomen pinta-alasta on tällaista ojitettua suota, ojaa on kaivettu reilusti yli miljoona kilometriä erityisesti 60-, 70- ja 80-luvuilla. Ojitus on kuivattanut metsänpohjaa ja edistänyt puiden kasvua. Tämä on osaltaan merkittävästi lisännyt maamme puuston kokonaistilavuutta, jonka kokonaisuudessaan on laskettu kasvaneen miljardilla kuutiolla vuodesta 1960 vuoteen 2017. Ojitus on johtanut typen ja fosforin huuhtoutumiseen metsämaasta vesistöihin ja toisin kuin pitkään oletettiin, huuhtoumat eivät ole merkittävästi vähentyneet kun ojituksesta on kulunut aikaa, vaan typen kohdalla jopa lisääntyneet. Lisäksi tällainen metsänparannustoiminta on metsäekologien Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen mukaan tuhonnut vain muutamassa kymmenessä vuodessa suuren osan soiden ja pienvesien vuosituhansien aikana syntyneestä monimuotoisuudesta.
  • Suomen energia- ja ilmastostrategiaan on kirjattu 80 miljoonan kuution hakkuutavoite vuosikymmenen puoliväliin mennessä. Tavoite on ennätyksellinen, sillä vuonna 2017 hakkuumäärä oli 72 ja 2013 65 miljoonaa kuutiota. Suomen ympäristökeskuksen tutkija Sampo Soimakallio tiivistää ilmasto-ongelman: ”Lisäämällä hakkuita siirrämme enemmän hiiltä ilmakehään. Se ei ole sen monimutkaisempaa.” WWF:n metsäasiantuntija, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Panu Kunttu sanoo yhtä lailla suorat sanat: ”Tieteen näkökulmasta asiassa ei ole mitään epäselvää. Nykyiset hakkuumäärät pienentävät merkittävästi metsien hiilinielua, kuormittavat vesistöjä ja heikentävät metsäluonnon monimuotoisuutta.”

Mitä kirja tarjoaa ratkaisuksi? Merkittävin ehdotus on metsäteollisuuden hidastaminen. Soveltavan ekologian professori Mikko Mönkkönen toteaa, että jos hakkuutavoitetta nostamisen sijaan lasketaan aiemmalle tasolle noin 65 miljoonaan kuutioon ”Se pitää yhä melkoisen metsäteollisuuden yllä.” Esimerkiksi valtion maiden hakkuita ja hakkuumääriä tulisi tarkastella kriittisesti. Yleisen poliittisen ohjauksen näyttämää suuntaa tulisi arvioida. Metsässä pitäisi lisäksi nähdä muutakin tuottopotentiaalia kuin vain puu – esimerkiksi matkailu, hiilensidonta, mahla ja pakurikääpä sekä luonnon monimuotoisuuden taloudellinen potentiaali uusien innovaatioiden lähteenä.

Lisäksi esiin nousee tarve metsänkäytön perustoimintatavan muuttamiseen  avohakkuista jatkuvaan kasvatukseen. Jatkuva kasvatus voi tuottaa parempilaatuista puuta, jota voisi myydä esimerkiksi rakennuspuuksi mahdollisesti paremmilla tuotoilla. Se säilyttää maisemaa ja luonnon monimuotoisuutta, kuten metsälintukantoja. Lisäksi jatkuvalla kasvatuksella on mahdollista merkittävästi vähentää ravinnehuuhtoumia, kun ojitettujen alueiden metsät ovat nyt tulossa hakkuuikään. Luonnonvarakeskuksen Mika Nieminen kertoo, että mikäli näillä ojitusalueilla tehdään avohakkuuta ja maanmuokkausta, ravinnehuuhtoumat voivat kasvaa kymmenkertaisiksi verrattuna kangasmailla tehtäviin hakkuisiin. Siksi Luonnonvarakeskus suosittaa alueille jatkuvaa kasvatusta. Valtion ei tulisi myöskään enää tukea kunnostusojitusta, jota Nieminen pitää pitkälti turhana mutta tuen itsessään ylläpitämänä toimintana.

Metsä meidän jälkeemme kertoo kauniisti ja tuo ilmiöt lähelle. Välillä ehkä hiukan liiankin lähelle: kirja esimerkiksi esittelee surullisen lähikuvan pienestä tytöstä, jota metsätalouden myötä kasvaneiden puutiaiskantojen seurauksena punkki melkein puri. Myös arvotus, että talousmetsä ei ole oikeaa metsää, on mielestäni turhan raflaava näkökulma. Se kuitenkin herättää ajatuksia. Tällainen kyseenalaistaminen on myös kirjan parasta antia. Esimerkiksi metsistä käyttämäämme kieltä avataan: puhutaan metsänhoidosta, mutta kaipaako metsä todella hoitoa? Puhutaan nuorista ja vanhoista metsistä, mutta ilman avohakkuisiin perustuvaa puunkorjuuta sellaisia ei ole – on vain metsää.

Ilmastonmuutos voi olla lapsuuden loppu

Vuoden vaihtuminen on aina otollista aikaa muutoksille, joskus suurillekin. Vanhempainvapaani vaihtui työelämään, kun aloitin viime viikolla Planin vapaaehtoistoiminnan ja kouluyhteistyön koordinaattorina.

Olen lukenut viime päivinä paljon erilaisia materiaaleja Planin toiminnasta. Yksi niistä on ”Ilmastonmuutos uhkaa tyttöjen oikeuksia” -julkaisu viime vuodelta. Se on painavaa asiaa. Ilmastonmuutoksen eteneminen uhkaa vesittää vuosikymmenten työllä saavutettuja kestävän kehityksen tuloksia. Se heikentää ruokaturvaa ja nälkäisten määrä on jälleen kääntynyt nousuun. Luonnonkatastrofien määrä on moninkertaistunut muutamassa kymmenessä vuodessa. Vaikutus lapsiin ja erityisesti tyttöihin on usein karu. Kun elämä ympärillä alkaa käydä mahdottomaksi, ei lapsuudelle jää sijaa. Esimerkiksi Mosambikissa kuivuus on ajanut perheitä surullisiin ratkaisuihin. Koulupoissaolot ovat lisääntyneet vedenhakumatkan pidennyttyä kuusituntiseksi ja lapsiavioliittojen määrän on arvioitu lisääntyvän merkittävästi maan kuivuudesta kärsivillä alueilla.

Tiedämme, että ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat kovimmat kehitysmaissa, joissa ei ole samanlaista varautumisen mahdollisuutta kuin rikkaissa maissa on. Mutta sitä en tiennyt ennen, että vielä 90 % luonnonkatastrofeistakin tapahtuu kehitysmaissa. Tämä on häkellyttävän väärin. Plan vaatii Suomea lisäämään ilmastorahoitusta nykyisestä ja kohdistamaan sitä kehitysmaiden sopeutumistoimien tukemiseen, sillä tämä on juuri se rahoitusmuoto joka auttaa heikoimmassa asemassa olevia selviytymään ilmastokriiseistä. Lisäksi Plan, kuten muutkin Suomen kehitysjärjestöt, vaatii edelleen samaa kuin aina ennenkin: kehitysmäärärahat on viimein nostettava 0,7 %:iin. Lisäksi ilmastorahoitus on lisättävä tähän päälle. Elämme yhteisen kriisin aikaa ja meidän on kyettävä toimimaan globaalisti niin, että pidämme kaikista huolta. Lapsilla on oikeus elää elämää, jossa heillä on ruokaa syödäkseen, koulu käytävänä, turvallinen olo ja tulevaisuus. Mikä olisi tärkeämpää, enemmän rahoituksen arvoista?

Olen niin iloinen, että saan nyt alkaa tehdä työtä järjestössä, joka ottaa ilmastonmuutoksen vakavasti ja jolle kestävä kehitys on kaikki kaikessa. Jos haluat tulla myös mukaan Planin toimintaan, ole ilman muuta yhteydessä. Vapaaehtoistoimia on monenlaisia ja kerron mielelläni lisää.

Aseissa palaa hiiltä ja rahaa

Olisi vaikka mitä mistä kirjoittaa. EU:n Green Deal -kehitys, COP25 epäonnistuminen, Suomen kokonaispäästöjen hälyttävä kasvu ja tänään vielä Finnpulpin jättimäisen sellutehdashankkeen kaatuminen! Kirjoitan kuitenkin tällä kertaa aseteollisuudesta. Osallistuin viime viikolla Brysselissä konferenssiin, jossa käsiteltiin ydinase- ja asevalvonnan ajankohtaisia kysymyksiä. Tilaisuudessa vallitsi huoli pitkään voimassa olleiden kansainvälisten sopimusten tulevaisuudesta Yhdysvaltojen ja Venäjän nokitellessa ja Kiinan edustajan todetessa, että heillä on ydinaseita juuri oikea määrä eikä mitään tarvetta lähteä keskustelemaan niiden vähentämisestä. Samalla uhkaa aiheuttavat uudet asejärjestelmät, esimerkiksi ulkoavaruuteen leviävä asevarustelu. Mielenkiintoista todella, mutta ei erityisen mieltä huojentavaa. 

Konferenssissa oli esillä myös ilmasto, lähinnä tosin tilaisuusteknisenä kysymyksenä. Suurin osa tulijoista kun lensi seminaariin ja tämä mietitytti järjestävän tahon puheenjohtajaa Sibylle Baueria loppupuheenvuorossa. Hän pohti, että syntyneet päästöt kuitenkin hyvittyvät siinä, että osallistujat kykenevät konferenssista inspiroituneina estämään asevarustelusta syntyviä päästöjä.

Kyseessä oli toki lähteetön heitto mielten huojennukseksi, mutta itse asiassa kyse on oikeasti erittäin merkittävästä asiasta. Alia Dannenberg on journalistisella otteella laskeskellut, että armeijoiden päästöt olisivat noin 10 prosenttia maailman päästöistä ilman sotimisen aiheuttamia päästöjä. Tässä toisessa löyhässä arviossa on päästy erittäin epävarmaan viiteen prosenttiin. Tarkka laskeminen on ilmeisen vaikeaa. Kesällä ilmestyneessä Brownin yliopiston tutkimuksessa yritettiin arvioida Yhdysvaltain armeijan päästöt niin huolellisesti kuin  puolustusministeriön puutteellisella statistiikalla on mahdollista. Arvion mukaan päästöt olivat vuonna 2017 59 miljoonaa tonnia, mikä on hiukan enemmän kuin esimerkiksi koko Suomen vuotuiset päästöt. Suomessa taas on vuonna laskettu tarkkaan koko puolustushallinnon päästöt: 382 000 tonnia vuonna 2006. Suurin osa niistä syntyi kiinteistöjen lämmityksestä ja polttoaineen kulutuksesta erityisesti ilmavoimissa. Määrä vastasi puolta prosenttia Suomen päästöistä samana vuonna. 

Armeijoiden merkittävien päästöjen lisäksi toinen jopa olennaisempi näkökulma on raha. Asejärjestelmät ovat valtavan kalliita. Rauhantutkimuskeskus SIPRI on laskenut, että maailmanlaajuisesta BKT:sta 2,3 % meni puolustusmenoihin. Vastaavasti ilmastorahoituksen määrä vuonna 2018 oli 546 miljardia, ja globaalin BKT:n ollessa 86 000 miljardia, on tämä suhdeluku siis laskuni mukaan 0,63 %. IPCC:n 1,5 -asteen raportin mukaan globaaleihin energiajärjestelmiin tulisi sijoittaa 2,5 % vuotuisesta BKT:sta vuoteen 2035 saakka. 

Nyt on tärkeää nopeasti ymmärtää, että ilmastonmuutos ei ole uhka muiden joukossa. Se ei edes ole uhka siinä mielessä, että sen riski tapahtua olisi tietyn kokoinen: sen tiedetään varmasti tapahtuvan, ellei mitään tehdä. Varaudumme siis suuremmilla summalla uhkiin, jotka eivät välttämättä realisoidu kuin siihen, joka realisoituu takuuvarmasti ellei sitä estetä. Suomessa tärkeintä olisi todella pohtia uudelleen hävittäjähankintoja. Miljardeille olisi nyt käyttöä ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.

Kiitos lukijoille kuluneesta vuodesta. Palaan tammikuussa uuden vuosikymmenen toivottavasti uudistuksellisissa tunnelmissa. Sitä ennen, rauhallista joulua!

Kuluttaminen on vastuutonta

Finnwatch on julkaissut vetoomuksen, jossa se vaatii yrityksiä selvittämään valmistamiensa tuotteiden hiilijalanjäljen ja pienentämään sitä. Järjestö nostaa esiin tärkeän asian. Yrityksillä on mahdollisuus toteuttaa suuria päästövähennyksiä toiminnassaan ja niille tuleekin luoda tähän painetta. Lisäksi yritysten hiilijalanjälkeen vaikuttaa, että niiden tuotteita markkinoidaan ja myydään holtittomasti. Aivan liian moni yritys koettaa tarjouksilla houkutella heräteostoksiin tänään Black Fridayn nimissä. Tämän ilmiön kasvu ei sovi aikaamme lainkaan ja ahdistaa. Se osoittaa, että suurimmalla osalla yhtiöistä ei ole edes yritystä ymmärtää, missä ekokriisissä ollaan menossa.

Finnwatchin kampanja nostaa myös esille niin merkittävän seikan, että sitä on lähes vaikea uskoa todeksi: suomalaisten kulutusperustaiset päästöt ovat Suomen ympäristökeskus Syken laskelmien mukaan 30 % suuremmat kuin maamme sisällä syntyvät päästöt. Siis korostan: niiden laskeminen mukaan ei kasvattaisi Suomen päästöjä 30 prosentilla, vaan 130 prosentilla. Ja tässä ongelma mitä suurimmassa määrin on: ulkomailla valmistettujen tuotteiden kulutuksen hiilijalanjälkeä ei lasketa Suomen päästöihin eikä sen laskeminen ole siis myöskään mukana hiilineutraalisuustavoitteissamme. Valtio ei ota vastuuta suomalaisten päästöistä niin kauan, kuin ne eivät synny Suomessa.

Ymmärrän, että kun hiilipäästöjä lasketaan globaalisti, niin kaksinkertaiselta laskennalta vältytään, kun kaikki maat laskevat vain omalla alueellaan syntyvät päästöt. Niinpä suomalaisten esimerkiksi Kiinasta, Kambodzasta tai Nepalista ostamat tuotteet lasketaan näiden maiden hiilitaseisiin ja ne ovat osana kyseisten maiden päästövähennystavoitteita. Tässä on kuitenkin merkittävä eettinen ongelma. Suomalaisen kulutuksen päästöt johtuvat suomalaisten elintasosta ja -tavasta ja koituvat suomalaisten hyödyksi. Vauraana maana siis pystymme ostamaan tuotteita halvalla kiitos valmistajien heikomman elintason ja työehtojen ja jätämme tämän lisäksi tuotannosta syntyvät päästöt, saasteet ja luonnonvarojen ylikulutuksen näiden köyhempien maiden vastuulle. Kyse on mitä arkipäiväisimmistä tuotteista ja ajassamme täysin normaaleista globaaleista tuotantoketjuista, joita on tällä hetkellä aivan liian helppo olla ajattelematta. Tämän on muututtava. 

Mielestäni parasta olisi, jos Suomi ottaisi kulutuksen hiilipäästöt osaksi hiilineutraaliustavoitettaan. Tämä ei olisi mahdotonta – kulutuksesta syntyvät päästöt on mahdollista laskea siinä missä muutkin päästöt. Kaksinkertaisen laskennan ongelmaan ehkä yksinkertaisin ratkaisu olisi olla näkemättä sitä ongelmana. Jos päästöt vähennettäisiin tuplasti, mitä haittaa siitä olisi? Hiilineutraaliushan ei joka tapauksessa ole Suomelle sen paremmin kuin muillekaan maille mikään riittävä tavoite, vaan tarvitsemme kipeästi hiilinegatiivisuutta. Muutenkin paljon työtä vaativa hiilineutraaliustavoitteemme tietysti hankaloituisi entisestään. Kriisin aikana syyksi olla tekemättä asioita ei kuitenkaan riitä se, että ne ovat hankalia.

Mihin kategoriaan kulutuksen päästöt sitten lasketaankaan, on joka tapauksessa välttämätöntä ottaa niiden vähentämisestä vastuuta yhteiskunnan tasolla. Kulutuksen päästöt on jo aivan liian pitkään jätetty yksilöiden vastuun varaan. E. H. Kennedy ja D. Hauslik tuovat artikkelissa The Practice of Green Consumption (s. 187 – 206 Boströmin ja Davidsonin toimittamassa teoksessa Environment and Society, Palgrave 2018), esiin tähän liittyvät ongelmat. Vihreän kuluttamisen eetos uskoo liikaa siihen, että asiat jotka ilmenevät kuluttamisena olisivat lähtökohtaisesti yksilöiden valintaprosesseja. Ensinnäkin tämä häivyttää suurten instituutioiden kuten julkisen sektorin ja yritysten vastuuta kulutusperustaisista päästöistä, vaikka nämä ovat yksilöitä merkittävämpiä päästöjen tuottajia. Toisekseen ihmiset tekevät empiiristen tutkimusten mukaan päätöksiä usein kulttuurin ja tavan kautta ja mikäli ekologisuus on näiden kanssa ristiriidassa, se häviää ”taistelun” helposti. Lisäksi Kennedy ja Hauslik korostavat, että elleivät yhteiskunnan rakenteet tue kestävää elämäntapaa, siihen ei voi vain kuluttamalla riittävästi ryhtyä. Yksilöllisen käyttäytymisen sijaan ostaminen tulisi heidän mielestään nähdä sosiaalisena käytäntönä, johon yhteiskunnalla kulttuurin ja rakenteiden kautta on merkittävä valta vaikuttaa.

Kuinka tämä sitten käytännössä voisi tapahtua? Esimerkiksi jo päätetty verovapauden poisto pieniltä EU-alueen ulkopuolelta tulevilta lähetyksiltä on keino oikeaan suuntaan. Laajemmassa mittakaavassa on syytä pohtia tarkkaan hiilitullien mahdollisuutta ja niiden EU:n laajuisia sovelluksia. Fingon viime kuussa järjestämän Beyond Growth -seminaarin pohjalta laadituissa politiikkasuosituksissa ehdotetaan myös, että EU-maat asettaisivat ylärajan kansalaista kohden lasketulle materiaalijalanjäljelle. Yksi tärkeä mahdollisuus on myös luoda yritysvastuulaki, joka velvoittaa ympäristön huomioimiseen. Yli 70 suomalaista kansalaisjärjestöä ja yritystä oli keväällä mukana yritysvastuulakia ajavassa kampanjassa. Kampanja onnistui saamaan lain valmisteluselvityksen osaksi hallitusohjelmaa – nyt toivotaan, että laki päätetään laittaa pikimmiten toimeen ja että että se kattaa sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, vero-oikeudenmukaisuuden että myös päästöjen vähentämiseen tähtääviä toimia. 

Turvetuotannon lähtölaskenta on alkanut

turpeentuotantoalaa

Osallistuin eilen uuden Climatemove -ilmastoliikkeen turve-iltaan. Miten Suomi pääsisi eroon omasta kivihiilestään?

Turve tuottaa hiilidioksidipäästöjä kahdella merkittävällä tavalla. Toinen niistä on sen tuotanto polttoon. Noin 20 % Suomen energiantuotannon päästöistä tulee turpeesta. Luonnonsuojeluliiton Hanna Ahon mukaan Suomen olisi välittömästi luovuttava turpeen verotuista. Hän korosti, että turvetuotanto loppuisi arvioiden mukaan käytännössä välittömästi, mikäli sen tuotantoa ei tuettaisi alemmalla verokannalla.

Likimain yhtä merkittävä päästölähde ovat kuitenkin myös turvepellot. Luken tutkija Liisa Maanavilja esitteli aihetta perjantaina julkaistujen hiilineutraalisuusskenaarioidenkin pohjalta. Turvepelloissa on verrattain helppo tapa vähentää merkittävä määrä maamme hiilidioksidipäästöjä. Uusien peltojen raivaus tulisi lopettaa ja jo käytössä olevia saattaa heikommiksi hiilen lähteiksi tai jopa hiilinieluiksi erilaisin teknisin keinoin, kuten metsityksellä, säätösalaojituksella ja vettämisellä. 

Vastaus siihen, miten turpeesta päästään eroon, näyttääkin olevan tiedossa. Sen tuotannon tukeminen tulee lopettaa ja säädellä turvepeltojen raivausta ja käsittelyä. Vaikeampi kysymys on kuitenkin, miten tämä toteutetaan reilusti? 

Tilaisuuteen oli kutsuttu eläköitynyt turvetuottaja Heimo Karjalainen. Myös Toholammin kunnallispolitiikassa mukana olleena hän kertoi pienen pohjanmaalaispaikkakunnan näkökulman. Ensinnäkin hän oli laskenut, että niillä 2000 hehtaarilla suota, jota Toholammilla oli, oli energia-arvoltaan 2 miljardin euron edestä energiaa. Summa on valtava. Lisäksi hän totesi, että jos ilmastotekojen nimissä alueelta ajettaisiin alas metsäteollisuus, eläintuotanto ja turvetuotanto, alueen voisi yhtä hyvin julistaa saman tien luonnonsuojelualueeksi. Niin suuri pohja jo valmiiksi talousvaikeuksissa olevan muuttotappiokunnan elinkeinoista tässä katoaisi. 

Turpeesta elantonsa saavien huoli tulee ottaa vakavasti. Tämä ei saa kuitenkaan tarkoittaa sitä, että ilmastotekoja ei täysimääräisinä tehtäisi: on sen sijaan mietittävä, minkälaisia kohtuullisia ja reiluja toimia tehdään niiden rinnalla, jotta saadaan aikaiseksi reilu siirtymä. Turveala työllistää vakituisesti noin 1500 henkilöä, nostokaudella tuhansia. Määrä ei ole yletön. Aho korosti, että valtion on kuitenkin keksittävä ratkaisuja niiden varalle, keille siirtymä pois turpeesta on henkilökohtainen tragedia. Hänestä on lisäksi epäreilua, että edelleen uusia turvetuotantoalueita annetaan perustaa. Se luo turhaa toivoa alalle, jonka lähtölaskenta on hänen mukaansa jo alkanut. 

Tällä hetkellä tilanne on se, että ensi vuoden budjetissa energiaturpeen verotuki on kasvamassa lähes 200 miljoonaan euroon. Maaseudun tulevaisuus taas kirjoitti 30.10. turvepeltoihin liittyen, että ”viljelyn lopettaminen veisi viljelijältä peltoalan perusteella maksettavan perustuen ja viherryttämistuen sekä luonnonhaittakorvauksen ja ympäristökorvauksen.” Kannustinmet vievät siis nyt aivan väärään suuntaan. Ne vaativat pikaisen korjauksen, jotta turveasiassa päästään hallitusti eteenpäin. 

Hätkähdyttävä huominen

Yle kertoo, että huomenna perjantaina julkaistaan hallituksen tilaamat selvitykset Suomen poluista hiilineutraaliuteen 2035. Ylen mukaan, tiedot päästövähennysten tarvittavasta mittakaavasta ovat yllättäneet ja hätkähdyttäneet hallituspuolueiden jäseniä, kun tietoja on esitelty heille ennakkoon. Päästövähennysten radikaalius syntyy haastatellun tutkijan mukaan erityisesti siitä, että Luken päivitetty arvio nielujen koosta on tippumassa uudessa arviossa puoleen aikaisemmin arvioidusta.

On aivan käsittämätöntä, mitä Luke on aiemmin sählännyt nielulaskelmiensa kanssa. Ympäristöjärjestöt ovat kautta linjan arvostelleet Suomen metsäpolitiikkaa ja hakkuutavoitteita kestämättömiksi. Kirjoitin kesäkuussa, miten valtavan mittaluokan virheestä on kysymys, mikäli todella annamme lisääntyvän osan metsistämme selluteollisuuden käyttöön. Toinen käsittämätön asia on, että hallituspuolueiden jäsenet todella ovat yllättyneet siitä, että hiilineutraaliuden saavuttaminen vaatii valtavasti työtä, toimenpiteitä ja muutoksia. Nyt on aivan vihoviimeinen hetki päästä kartalle siitä, miten jättimäisen mittaluokan muutosten edessä olemme. BIOS-tutkimusyksikkö on alkanut puhua ekologisesta jälleenrakennuksesta. Termi viittaa siihen, että olemme vastaavan murroksen edessä kuin sotien jälkeisen jälleenrakennuksen vuosikymmeninä. Tilanteesta selviämiseen tarvitaan laajaa yhteiskunnallista koordinaatiota ja kaikkien fokusta ja panosta. Niille, jotka edelleen väittävät että ongelmistamme olisi helppo tie ulos, haluaisin todeta Kolmannen Naisen sanoin: ”Jos se ois helppoo oisin tehnyt sen jo.” Minkä maailman tähden ihmiskunta olisi päästänyt itsensä eksistentiaalisen uhan partaalle, jos ratkaisu olisi millään muotoa yksinkertainen? 

Tuhatjoukoin tuskastuneita luonnontutkijoita on tässä kuussa kokoontunut maailmanlaajuisesti tukemaan laajaa tiedeartikkelia, jonka mukaan elämme ilmastokriisin aikaa, joka on pahenemassa nopeammin kuin monet heistäkään ovat osanneet aavistaa. Artikkelissa kirjoitetaan: ”Varmistaaksemme kestävän tulevaisuuden, meidän on muutettava elämäntapaamme – – talouden ja väestömäärän kasvu ovat tärkeimpien hiilidoksidipäästöjä lisäävien tekijöiden joukossa – – siksi tarvitsemme voimakkaita ja äärimmäisiä muutoksia talous- ja väestöpolitiikkoihin.” Tutkijat vaativat välitöntä siirtymistä uusiutuvaan energiaan, perustavanlaatuista muutosta kasvisruokavalioon, talousjärjestelmien siirtämistä pois jatkuvan taloudellisen kasvun tavoittelusta ja väestönkasvun pysäyttämistä. Valtavia muutoksia, jotka eivät todellakaan ole helppoja. Ne on kuitenkin välttämätöntä tehdä. 

Toivon huomisesta Suomelle herättävää käännekohtaa, yhtä vaikuttavaa kuin IPCC:n viimevuotisen raportin julkistus. Hallituspuoleiden jäsenten ja kaikkien muidenkin on aivan totta syytä hätkähtää, sillä se on nyt tarpeeksi nopeaan toimintaan ryhtymisen edellytys. 

Tarvitsemme lentoveron

Lentäminen on massiivisessa kasvussa. Matkustajamäärien arvioidaan kaksinkertaistuvan kahdessakymmenessä vuodessa, ellei asialle tehdä mitään. SYKE on julkaissut vuoden alussa selvityksen keinoista lentämisen päästöjen vähentämiseksi. Selvityksestä todetaan suoraan, että tekninen kehitys ei tässä yhtälössä riitä: lentämisen määrää on saatava pienennettyä muun muassa verotuksen avulla.

En lennä, mutta matkustan silti. Reilasimme poikani kanssa kesällä Italiaan, joulukuussa junailen Brysseliin asevientiseminaariin ja parhaillaan istun junassa matkalla pidennetyn viikonlopun viettoon Pietariin. Lentämisen vaihtoehtoja pohtiville voin siis kertoa, että niitä on. Sen sijaan on kohtuullista kertoa myös, että ne ovat pääsääntöisesti lentämistä kalliimpia. Tätä ei auta, että lentämistä ei veroteta. Kansainväliset lennot on vapautettu sekä polttoaineverosta että arvonlisäverosta. Saastuttavin matkustusmuoto pelaa siis ihan omilla säännöillään – miten junamatkailu voisi tulla kilpailukykyiseksi vaihtoehdoksi tällaisessa asetelmassa? 

Lentovero -kansalaisaloite on allekirjoitettavissa ensi viikon sunnuntaihin saakka. Tällä hetkellä sen on allekirjoittanut vajaa 20 000 ihmistä tarvittavasta 50 000:sta. Matkaa siis vielä on ja jännäksi menee. Mielestäni olisi kuitenkin kohtuullista saada tämä aloite läpi. Jos kerran pyydämme päättäjiltä poikkeuksellista rohkeutta poikkeuksellisiin toimiin, niin tärkeä tuen osoitus olisi onnistua tällainen aloite luovuttamaan. 

Pyydänkin: tee voitavasi aloitteen eteen. Asia on symboliselta arvoltaan kenties vielä sisältöäänkin merkittävämpi.

Kohtuus vaarassa

Perheemme osallistui viime viikonloppuna Kohtuus vaarassa -seminaariin. Tilaisuus juhlisti kohtuusliikkeen kymmenvuotista historiaa. Seminaari teki ehdottoman osallistujaennätyksen, sillä vähintään 120 ihmistä oli saapunut Kolin vaaramaisemiin. Kaikille halukkaille luvattiin tehdä tilaa ja mielestäni väkimäärä tästä edelleen kasvoi lauantai-iltana. Tämä kertoo siitä, että kohtuuden ajatuksella on nyt uudenlainen momentum: teoreettisen pohjan lisäksi yhä useamman arkijärkeenkin osuu, että kaiken mahdollisen jatkuva kasvu rajallisella maapallolla ei ole loogista. 

Paikalla oli kuitenkin myös paljon niitä, jotka ovat olleet mukana alusta lähtien. He ovat ihmisiä, jotka ovat jo aikaa sitten tehneet kaiken mahdollisen ympäristön eteen. Monet ovat muuttaneet maalle ja kasvattaneet omaa ruokaansa, tuottaneet omaa energiaansa ja hylänneet turhan kuluttamisen. He ovat heränneet tilanteen vakavuuteen kauan ennen suurta yleisöä ja ansaitsevat ymmärryksestään kunnioitusta. Valitettavasti monen heistä osa on kuitenkin ollut ahdistus. Miksi maailma on vain menossa syvemmälle suohon vaikka pitkään on tiedetty, mitä pitää tehdä?

Tilaisuuden teemana olikin terve luonto, terve mieli. Kohtuutaloutta käsitelleiden tutkijapuheenvuorojen lisäksi lavalle pääsi myös useita filosofeja pohtimaan nykyaikaamme ekologisen ihmisen näkökulmasta. Minkälaisen sisällön luontoa ja kanssaihmisten elinmahdollisuuksia kunnioittava elämä voi tarjota kulutuskulttuurin kyllästämille ja kyllästyttämille ihmisille? Mikä todella tekee ihmisen onnelliseksi? Miten voisimme irrottautua siitä hybriksestä joka fossiilimaailmaa kaikessa överiydessään vaivaa? Professori Arto O. Salonen puhui vahvasti: vuosikymmeniä olemme keskittyneet luomaan elämäntarinaamme kulisseja mutta monesta tuntuu, että sisältö on ontto. Ympäristöongelmien ratkaisemisen vaatima yhteen puhaltaminen voisi olla juuri se tarinan juoni, jota olemme pitkään kaivanneet.

Elämme kummallisia aikoja. Niin paljon maailmaa menee koko ajan rikki, että se tekee asian ymmärtävän surulliseksi. Toisaalta Saloseen viitaten, on vaikea kuvitella merkityksellisempää elämää kuin tehdä työtä kaikkien parhaan puolesta yhdessä muiden kanssa. Ilo ja suru eivät sulje toisiaan pois. Elämme ihmeellistä elämää.

Olen viime aikoina tavannut kaikissa yhteyksissä ympäristökriisistä huolestuneita ihmisiä, jotka haluavat tehdä enemmän – ja mikä tärkeintä, tehdä yhdessä. Kohtuusliike ottaa ilolla vastaan kestävästä taloudesta kiinnostuneet kansalaiset. Tervetuloa mukaan.

Monimuotoisuustavoitetta siirrettiin kymmenellä vuodella kuin huomaamatta

Tavoite ei ole sama asia kuin toteutus. Se on toteutuksen edellytys, mutta ei itsessään riittävä. Asetettua tavoitetta kohti on määrätietoisesti edettävä. Tätä ei saa pitää itsestäänselvyytenä, sillä sitä se ei ole. Tuore esimerkki epäonnistumisesta on Suomen tavoite pysäyttää luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen vuoteen 2020 mennessä.

”Vuoteen 2020 mennessä Suomen luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on pysäytetty.” Näin lausutaan vuonna 2013 luodussa Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön toimintaohjelmassa. Satasivuisessa ohjelmassa käsittellään kattavasti eri luontotyyppejä ja luonnon monimuotoisuuteen vaikuttavia tekijöitä ja arvioidaan tarvittavia toimenpiteitä. Tavoitteenasettelu perustui Kataisen hallituksen edellisenä vuonna hyväksymään strategiaan. Nyt vuonna 2019 on kuitenkin tunnustettu, että tavoitteeseen ei päästä.

Minua kiusaa tapa jolla vanha tavoite korvattiin uudella. Nykyiseen hallitusohjelmaan on kirjattu ”Pysäytetään luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen Suomessa” ilman aikarajaa. Ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen toi kuitenkin aikarajan esiin ainakin viime kuussa Maaseudun tulevaisuuden kolumnissa: ” – -monimuotoisuuden heikkeneminen pysäytetään Suomessa vuoteen 2030 mennessä.” Täysin samaa tavoitetta on nyt siis siirretty kymmenellä vuodella eteenpäin. Miksi? Jos alkuperäinen tavoite kerran oli jo ensi vuonna ja sen eteen ollaan tehty töitä, niin kuvittelisi, että lisäaikaa ei tarvittaisi näin ruhtinaallisesti. Nythän kunnianhimon taso on laskenut lähtötilanteestakin – vuonna 2012 vuoteen 2020 ei ollut aikaa kymmentä vuotta.

Kysymys ei tietysti ole yksinkertaisista asioista. Luonnon monimuotoisuuden suojelu vaatii moninaisia toimia ja panostuksia. Lopulta kysymys on kuitenkin tahtotilasta ja priorisoinnista. Ylen haastatteleman ekologian professori Janne Kotiaho peräänkuuluttaa erityisesti kunnollista rahoitusta. Muuten tavoite karkaa hänen mukaansa jälleen käsistä: ”[hallitus]ohjelman mittakaava ei ole riittävä, jotta ensi vuonna saavutettavaksi sovitut kansainväliset monimuotoisuustavoitteet voidaan saavuttaa vuoteen 2030, 2040 tai 2050 mennessä.”

Kotiaho haluaisi parlamentaarisen komitean huolehtimaan monimuotoisuustavoitteiden saavuttamisesta, jotta työ jatkuisi pitkäjänteisesti myös hallitusten vaihtuessa. Tämä on varmasti hyvä ajatus. Lisäksi on mielestäni tärkeää korostaa nykyisen hallituksen vastuuta sen asettamien tavoitteiden saavuttamisessa. 10 ja 15 vuoden aikajänteiden lisäksi tarvitaan konkreettisia lupauksia siitä, mitä hallitus tekee luonnon monimuotoisuuden ja hiilineutraaliuden eteen omalla kaudellaan vuoteen 2023 mennessä. Kansalaisyhteiskunta ei siis saa tuudittautua siihen, että tärkeät uudistukset on luvattu reippaalla aikataululla. Tavoitteita tulee seurata valppaana ja edellyttää tehokkuutta ja konkretiaa.