Lastipyörällä voi korvata autoa

Ostin sähköavusteisen lastipyörän puoli vuotta sitten ja sille on kertynyt nyt yli tuhat ajokilometriä. On siis hyvä hetki käyttäjäarviolle.

Mietin lastipyörän hankintaa siitä lähtien, kun kolme vuotta sitten JYYn ympäristövastaavana testasin eri merkkejä Japan lastipyörälainaamossa. Päädyimme hankkimaan ylioppilaskunnalle Urban Arrow -merkkisen pyörän, jollainen omanikin nyt on. Ajatuksena oli, että opiskelijat voisivat lainata pyörää esimerkiksi retkille, pidemmille kauppareissuille tai vaikka nettikaupasta ostettujen pienempien huonekalujen muuttoon. Jyväskylässä on siis edelleen erinomaiset mahdollisuudet lainata ja testata lastipyöriä, kun opiskelijoiden käytössä on oma pyörä ja Japa vuokraa pyöriään ilmaiseksi kaikille kaupunkilaisille.

Alkuvuodesta asia tuli myös itselle ajankohtaiseksi, kun aloimme heittää lasta hoitoon työmatkalla, mihin julkisilla olisi kulunut yli puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Yhteensä kuuden kilometrin matkan hoitoon ja juna-asemalle taittaa kuitenkin sähköpyörällä nopeasti. Kun kerroin hankinnasta, reipas työkaverini oli sitä mieltä, että eikö tavallinen pyörä ajaisi saman asian. Näin tietysti onkin. Sähköpyörän etu kuitenkin on, että sillä pääsee tehokkaasti ilman urheilusuorituksen tuntua. Sähköavustus tukee vauhtia Suomen lain mukaan 25 km/h saakka ja keskinopeus on minulla ollut noin 20 km/h. Ajaminen on vaivatonta, vaikka kyydissä on kymmeniäkin kiloja kantamusta.

Lastipyörän etu taas on, että siihen mahtuu tavaraa. Kyytiin saa lapsen ja useamman kauppakassin tuosta vain ja asettelemalla lapsen lisäksi esimerkiksi matkalaukun, pienen kylpyammeen, kukkakasvin, pari tennismailaa ja kastikekattilan (todellinen tilanne.) Ellei matkustajaa ole kyydissä, saa painaviakin pahvilaatikoita hyvin pinottua päällekäin ja lastattua koko lastiosan niin täyteen kuin haluaa, sillä painoraja pyörässä on 200 kg. Myös aikuinen mahtuu kiinni turvavöihin ja pienikokoisia aikuisia on matkustanut yksivuotiaan vieressä penkillä istuen, eli pyörällä voi myös kuskata vieraita, mikä on ollut melkoisen hauskaa puuhaa.

Uimasta tulossa.

Pyörä ostettiin nimenomaan auton korvaajaksi ja siinä se on toiminut ihan hyvin. Innostus on säilynyt ja olemme todella menneet pyörällä arkemme matkoja, sillä tuntuu ihanalta nauttia vauhdista ja tietää, että ilmastovaikutuksia ei käytännössä ole. Pyörällä on mukava ja kevyt ajaa eikä se ole alle 10 kilometrin taajamanopeuksien matkalla olennaisesti autoa hitaampi. Akku on maitopurkin kokoinen ja se ladataan sisällä. Täydellä avustuksella ja täydellä akulla arvioisin pääsevän noin 30 kilometriä. 50-kilometrin lenkillä taas etenin leppoisampaa tahtia pienemmällä avustuksella, jotta akku kestää loppuun saakka ja laitoin täydet tehot vain ylämäkiä varten. Lumettoman talven takia en voi antaa kunnollista talvikuvausta, mutta suunnitelmissa kyllä on hankkia pyörään talvirenkaat.

Sähköpyörälle suositellaan ensihuoltoa 500 kilometrin jälkeen. Löysin sähköpyöriä korjaavan liikkeen vasta Kehä 1:n paikkeilta ja vein pyörän sinne peräkärryssä. Se turhautti, kun tuntui, että ilmastohyötyä valuu tuolla matkalla kymmeniä kilometrejä hukkaan. Huollon yhteydessä kuitenkin selvisi, että kyse on ilmeisesti lähinnä brändäyksestä, sillä jos jokin sähköjärjestelmissä on rikki niin pyörähuolto ei sitä kuitenkaan korjaa vaan pyytää tähän apua valmistajalta. Jatkossa siis ajan pyörän ihan tavalliseen huoltoon Kirkkonummelle.

Hankin lisäosana pyörään myös katoksen, jotta lapsi ja tavarat ovat suojassa sateelta ja tuulelta. Todistetusti lapsi on nukkunut sen sisällä sellaisella matkalla, jolla piiskaava räntäsade yllätti meidät, eli katos toimii. Toinen puoli kuitenkin on, että sateessa usein myös tuulee, ja silloin katos muodostuu purjeeksi ja heittää puuskan osuessa pyörää merkittävästikin sivusuunnassa. Varsinkin maantien reunaa ajaessa tämä on oikeasti vaarallista ja siitä syystä en varauksetta suosittele katosta, sillä kesken matkaa sitä ei voi ottaa myöskään pois käytöstä.

Autolla ajetaan Suomessa hämmästyttävän lyhyitä matkoja: yli 40 % matkoista oli alle viiden kilometrin mittaisia vuonna 2016. Juuri tällaiseen pyörä on oiva vastaus ja olenkin erittäin iloinen että elämme parhaillaan pyöräilybuumia. Sähköpyörällä pääsee esimerkiksi noin kilometrin lähikauppareissun nopeammin kuin varmasti millään muulla konstilla, kun voi kirjaimellisesti ajaa ovelta ovelle. Pyörä pelaa myös yhteen julkisen liikenteen kanssa, kun sen vakuuttaa hyvin. Maksan täydestä vakuutuksesta tällä hetkellä alle kaksi euroa kuussa.

Pyöräilin aiemminkin paljon kaupunkimatkoja peruspyörällä, se oli Jyväskylässä tapana sekä myös käytännöllistä ja hauskaa. Nyt kun matkat ovat hiukan pidentyneet ja kyytiläinen saatava mukaan, on lastipyörä ollut valinta, jota voin suositella.

Statuskenttä on mennyttä maailmaa

Finnair ilmoitti, että se aikoo toistaiseksi jättää lentämättä viiteen suomalaiskaupunkiin. Tämä on herättänyt tuoreeltaan ankaraa vastustusta. Jyväskylän yliopiston rehtorin Keijo Hämäläinen kuvaa tilannetta Ylelle ”katastrofaaliseksi iskuksi” yliopiston kansainväliselle toiminnalle. Laajentuva kansainvälinen tieteentekeminen vaatii Hämäläisen mukaan matkustamista ja hän pelkää, että Jyväskylää ei pidetä suurena ja kansainvälisenä kaupunkina ilman lentokenttää.

Korvaani särähtää, että lentokenttä olisi näin kaupungin statussymboli: kunnon kaupungissa kenttä on oltava, jotta se voidaan ottaa vakavasti maailmalla. Ajatus kuulostaa hetkessä keksityltä ja vanhanaikaiselta. Käytännössä myös on jo niin, että Jyväskylässä ei ole lentokenttää. Kenttä sijaitsee Tikkakoskella varuskunnan läheisyydessä, yli 20 kilometrin päässä Jyväskylän keskustasta. Kun kentältä lähtee ajamaan kohti keskustaa niin välissä on peltoa ja metsää moneen otteeseen, ennen kuin kaupungin laitamatkaan alkavat näkyä. Kansainvälisille vieraille tämä varmasti korostaa Jyväskylän (maantieteellistä) suuruutta?

Hämäläinen toteaa jutussa yliopiston lisänneen junamatkustamista ja arvioivan matkustamisen tarvetta ylipäätään. Tämä kuulostaa järkevältä, sillä yliopistolla on varmasti halukkuutta vähentää päästöjä. Junalla ja bussilla pääsee myös matkaan suoraan kaupunkikeskustasta. Jyväskylän yliopistossa tutkijatohtori Stefan Baumeisterin viimevuotisen tutkimuksen mukaan junalla matkustaminen onkin Jyväskylän kaltaisessa kaupungissa yhtä nopeaa kuin lentäminen, kun lentokentän turvatarkastuksiin ja sinne siirtymisiin käytetty aika otetaan huomioon. Onko vanhasta pidettävä kiinni, vaikka ei itsekään sitä niin enää käytetä eikä mielellään haluta käyttää?

Yliopiston uuden strategian sivuilla rehtorin puheessa Hämäläinen aloittaa ilmastonmuutoksella: ”Globaalit haasteet – kuten ilmastonmuutos, työelämän murros, muuttoliikeaallot ja talouden heilah­dukset – ovat koko ihmiskunnan kiperiä kysymyksiä. Niiden ratkaisemiseksi tarvitaan laajaa ja monitieteistä kansainvälistä yhteistyötä.” Yksi strategian viidestä tavoitteesta on myös digitaalinen edelläkävijyys.

Lentomatkailun puolesta puhuminen ei tähän kuvaan sovi. Se ei näin digiloikan luvattujen kuukausien jälkimainingeissa sovi digitaalisen edelläkävijäyhteisön johtajalle eikä kestävään kehitykseen vastuullisesti suhtautuvalle yliopistolle muutenkaan. Ilmastonmuutos on otettava vakavasti myös juhlapuheiden ulkopuolella.

Finnairin päätökseen suhautuminen on yleisemminkin esimerkki käänteisestä nimby-ilmiöstä. Saavutettua etua on kiirehditty niin vauhdilla puolustamaan, ettei järkevälle ilmastoanalyysille ole ehditty antaa ajatusta. Ihmiskunnan kiperät kysymykset tarvitsevat monia kiperiä ratkaisuja. Olisi kuitenkin hyvä olla dramatisoimatta ”katastrofeiksi” niitä muutoksia, jotka eivät sitä ole. Jyväskylään pääsee oikein hyvin maata pitkin.

Ilmastoa ei unohdettu kehysriihessä

Edellisessä blogissani totesin, että koronan talousvaikutuksiin on vastattava ekologisen jälleenrakennuksen periaatteiden mukaisesti. Viimeisen kuukauden aikana näkemyksiä ilmaston huomioivan talouspolitiikan puolesta on tullut lämmittävän monipuolisesti eri tahoilta, kuten Ilmasto- ja energiapoliittiselta ministerityöryhmältä, Sitralta, Suomen akatemian tutkijoilta, ympäristö- ja kehitysyhteistyöjärjestöiltä, puolueiden nuorisojärjestöiltä ja useilta poliitikoilta. Pääministeri Sanna Marin totesi Helsingin Sanomien haastattelussa, että ilmastonmuutoksen ongelma ei ole koronan myötä kadonnut minnekään. Tämä kaikki oli lohdullista kuultavaa ennen tämän viikon kehysriihineuvotteluja ja antoi lupausta siitä, että ilmastoa ei unohdeta koronatilanteen keskellä.

Eikä unohdettu. Valitoneuvoston tiedotteessa eiliseltä todetaan, että ”Taloutta elvyttävät toimet ja julkisen talouden kestävyyttä vahvistavat toimenpiteet suunnitellaan ja valitaan niin, että ne tukevat myös hallituksen hiilineutraaliustavoitetta, irtautumista fossiilisista polttoaineista ja siirtymää hiilivapaaseen kiertotalouteen hallitusohjelman mukaisesti. Hallitus on sitoutunut toimimaan tavalla, jonka seurauksena Suomi on hiilineutraali vuonna 2035 ja hiilinegatiivinen nopeasti sen jälkeen. Tämä takaa talouden ja kilpailukyvyn pitkän aikavälin kestävyyden, vähentää riskejä ja luo kestäviä työpaikkoja kaikkialle Suomeen.”

Viesti on selkeä sitoutuminen siihen, että hallitusohjelman ilmastotavoitteet pysyvät voimassa. Toukokuun lisätalousarvioon ja syksyn budjettiriiheen jäi vielä monia käytännön kysymyksiä. Olen kuitenkin erittäin iloinen, että koronasta toipumisen linjaksi otettiin kehysriihessä ympäristölle myönteinen elvytys.

Käytännössä valtioneuvoston kanslia on asettanut valmisteluryhmän suunnittelemaan nopealla aikataululla strategiaa ulos kriisistä. Tämän ryhmän tueksi on asetettu tiedepaneeli, johon kutsutaan jäseniä myös ilmasto- ja ympäristötiedeiden alalta. Monet asiat siis tarkentuvat vasta myöhemmin, mutta ilmastomyönteisen tavoitteenasettelun lisäksi myös tavoitetta edistämään on valittu osaavia ihmisiä.

Kaikki tämä antaa tunteen, että käsitys ilmastonmuutoksen ongelman olemassaolosta on asettunut yhteiskuntaamme. Sen säilyy asialistalla silloinkin, kun politiikka on kaukana arkipäiväisestä ja ajat ovat poikkeukselliset. Ekologisen kriisin tärkeyttä ja kiireellisyyttä on tietysti syytä pitää edelleen tiukasti esillä, mutta on huojentavaa, että jonkilainen kollektiivinen ymmärrys tilanteesta tuntuu nyt olevan perustettu. Olemme tässäkin ongelmassa yhdessä.

Lisäksi täälläkin esillä ollut omistajapoliittinen periaatepäätös julkistettiin vihdoin eilen ja se sisältää seuraavan linjauksen: ”Valtio-omisteisten yhtiöiden edellytetään ottavan huomioon tavoite hiilineutraalista Suomesta 2035 ja Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi 1,5 asteeseen.” Myös tämän linjaus ilahduttaa ja sen toteutus jää seurantaan.

Kaiken keskellä siis; valoa pääsiäiseenne!

.

Korona osoittaa kykymme priorisoida

Olen nähnyt viime päivinä monia analyyseja, joissa sanan ”korona” tilalle voitaisiin vaihtaa ”ilmasto” järkevästi milloin vain. Esimerkiksi Esa Mäkisen näkökulmakirjoitus torstain Helsingin Sanomissa:

”Hidastaminen vaatii kovempia toimia kuin Suomessa on tähän asti tehty. – – Nyt on aika alkaa toteuttaa kieltoja, peruutuksia, sulkemisia ja rajoituksia – – tämä haittaa omaa elämää ja vähentää mukavuutta mutta on parhaita torjuntakeinoja. – – Olisi järkevämpää toimia aiemmin kuin myöhemmin. – -Jos koronaviruksen leviäminen voitaisiin estää, kovat rajoitustoimet pitäisi aloittaa Suomessa heti.”

Näin Suomessa sitten toimittiinkin ja se todistaa erittäin tärkeän seikan – näin voidaan toimia. Teknistä estettä ei ole. Ihmisten arkeen vahvasti vaikuttaviin toimiin ryhtyminen ei ole mahdotonta. Ainoa mitä vaaditaan, on tahto priorisoida jotakin niin tärkeäksi, että se menee talouskasvun tavoittelun edelle.

Koronan kohdalla niin on tehty hengen ja terveyden vuoksi. Olisiko ilmaston kohdalla kyse mistään vähemmästä?

Toisekseen koronaan reagoiminen osoittaa, kuinka tehokkaasta päästövähennyskeinosta erilaisissa rajoituksissa on kyse. Esimerkiksi lentomatkustaminen on vähentynyt merkittävästi ja Kiinan päästöt ovat laskeneet ennenäkemättömän nopeasti. On täysin järkeenkäypää, että kaikenlaisen aktiivisuuden vähentyessä myös päästöt laskevat. En tarkoita, että meidän pitäisi koronan jälkeenkin pysytellä kotona eikä mitään saisi tehdä. Päästövähennysten mahdollisuutta rajoitusten avulla ei sovi enää aliarvioida eikä jättää ulos todellisten keinojen valikoimasta.

Nyt on myös erittäin tärkeää, että jos koronan talousvaikutuksiin halutaan poliittisesti reagoida, se tehdään ekologisen jälleenrakennuksen periaatteiden mukaisesti. Elvytys, joka hakee kasvua mistä tahansa lähteestä, ei ole ekologisen kriisin aikakaudella hyväksyttävä keino. Sen sijaan uusiutuva energia ja energiainfrastruktuuri, julkinen liikenne, kasviperäisen ja hiiltä sitovan ruoantuotannon kehittäminen sekä lukuisat ekologiset innovaatiot kaipaavat kipeästi julkista rahoitusta.

Korona osoittaa, mikä on mahdollista, kun asia otetaan tarpeeksi vakavasti. Tämä luo uskoa siihen, että tuloksia myös ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa on mahdollista saada aikaan nopeasti, kun ryhdytään tosissaan toimeen.

Fortum rakentamassa uutta hiilivoimaa: nyt on korkea aika tiukalle omistajaohjaukselle

Fortum on suurin yksittäinen osakkeenomistaja Uniperissa, joka on avaamassa uutta hiilivoimalaa Saksaan.

Tähän ei ole mitään järkevää sanottavaa. Olisi lukijoiden aliarvioimista lähteä avaamaan perusteluja sille, miksi näin ei tule tehdä. Tässä ei kuitenkaan ole edes kaikki: Uniper on uhannut haastavansa Hollannin välimiesoikeuteen ja hakevansa korvauksia, mikäli maa asettaa hiilenpolttokiellon vuoden 2029 loppuun, eli samaan aikaan kuin Suomen vastaava kielto. 

Vaan ei siinäkään vielä kaikki, sillä Suomen valtio omistaa enemmistöosuuden Fortumista. Hallituksella on omistajaohjauksen kautta valtaa ja vastuuta siitä, millaisia ratkaisuja Fortum tekee. Edellinen omistajaohjausministeri Sirpa Paatero vieraili Ylen politiikkaradiossa puhumassa asiasta marraskuussa. Haastattelu oli poikkeuksellisen kiusallista kuultavaa. Hiilineutraaliuteen sitoutuneella hallituksella ei ollut minkäänlaista aikomusta puuttua siihen, että valtio-omisteinen yhtiö aktiivisesti pyrkii estämään vastaavaa kehitystä toisaalla.

Tähän on nyt mahdollista saada muutos, sillä aivan pian pitäisi tulla julki hallituksen omistajapoliittinen periaatepäätös. Olisi hienoa, että päätöksestä tulisi vahvaa ilmastotoimintaa tukeva, ja että se valmistuisi ennen Fortumin yhtiökokousta 17.3. Tuolloin on nimittäin mahdollisuus merkittäviin omistajalinjauksiin: WWF osti Fortumin osakkeen ja teki sen avulla yhtiökokoukselle esityksen yhtiöjärjestyksen muuttamisesta 1,5 -asteen polkua tukevaksi. Valtion omistus ei riitä täyteen määräysvaltaan yhtiökokouksessa, mutta on ehdoton edellytys sille, että tarvittava kahden kolmasosan enemmistö tulee täyteen.

Fortumin hallitus on ehdottanut yhtiökokoukselle, että WWF:n ehdotukseen ei suostuttaisi. Omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen totesi Taloussanomille, että ”Valtio omistajana analysoi tarkasti WWF:n ehdotuksen ja Fortumin hallituksen antaman vastauksen. Emme kommentoi tätä asiaa ennen Fortumin yhtiökokousta.”

Fortum on Uniper-kauppojensa myötä yksi Euroopan saastuttavimmista yrityksistä, jo Uniperin päästöt ovat suuremmat kuin esimerkiksi Suomen päästöt. Välimiesoikeusuhkailu ja suunnitelma uuden hiilivoimalan avaamisesta osoittavat suurta piittaamattomuutta. Nyt on korkea aika tehdä 1,5 -asteen mukaista omistajaohjausta ja hyväksyä WWF:n yhtiökokousesitys.

Kirja: Tienhaarassa

Mari Pantsar on Sitran hiilineutraalin kiertotalouden johtaja ja pitkään fanittamani ilmastotwitteristi. Halusin siis ilman muuta lukea hänen dosentti Jouni Kerosen kanssa kirjoittamansa ilmastokirjan Tienhaarassa (Docendo), joka ilmestyi viime vuoden lopulla.

Kirja on vahvasti asian ytimessä. Jo ensimmäisen luvun ingressissä mainitaan, että ilmastonmuutos uhkaa sivilisaatiota ja on systeeminen ongelma, joka vaatii systeemisen ratkaisun. Kirja korostaa kaikessa sitä kiirettä, joka ilmastotoimien tekemisellä on, sekä laajuutta, jota niiden tekemisessä vaaditaan. Kirja ei luo falskia toivoa vaan toteaa rehellisesti, että voimme onnistua välttymään ilmastonmuutoksen pahimmilta seurauksilta, mutta välttämättä emme. Se maalaa karua kuvaa ihmiskunnan tähänastisesta toimettomuudesta, ilmastonmuutoksen jo nyt tapahtuvista seurauksista ja meitä uhkaavan vaaran kaikenkattavuudesta.

Tienhaarassa on käytännössä trilleri. Välillä se luo toivoa, välillä taas sanoo niin suoraan ja vakaasti että kurkkuun iskee pala. Lukiessa ei nimittäin voi välttyä ajattelemasta, että päähenkilö, niin, sehän olen minä. Tässä voi ihan todella käydä vielä mitä vain. Nimi onkin erittäin osuva tälle hyvälle yleisesitykselle siitä, missä nyt ollaan menossa. Toiveikkuutta herättää esimerkiksi itselleni uusi tieto, että CarbonCure-niminen yritys on kehittänyt teknologian, jolla ilmasta otettua hiilidioksidia käytetään betonin valmistuksessa – teknologia, joka vastaa samalla maailman kasvavaan betonintarpeeseen, hiilidoksidin talteenoton kysymykseen ja jolla on 400 miljardin markkinapotentiaali; se, että Euroopan autonvalmistajat tuovat Transport & Environment -järjestön selvityksen mukaan markkinoille lähes sata täyssähköautomallia vain vuoteen 2021 mennessä; ja se, että maailman talousfoorumi on arvioinut kasviproteiinien valtavirtaistuvan jo tämän vuosikymmenen alkupuolella. Masentavaa taas on, että ilmastonmuutoksesta on tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta päästöt ovat edelleen kasvussa. Myös haastatellun väitöskirjatutkija Ville Seppälän havainto siitä, että ajattelemme helposti lineaarisesti, on kaamiva. Lineaarisella ajattelutavalla kuvittelemme, että jos nyt tapahtunut yhden asteen lämpeneminen on aiheuttanut esimerkiksi lumettoman talven Etelä-Suomeen, niin kahden asteen lämpeneminen aiheuttaisi kaksi kertaa pahemmat seuraukset. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan todellisuudessa kaksi astetta on moninkertaisesti yhtä astetta pahempi. Onko ihmislajilla henkistä kapasiteettia ymmärtää, kuinka vakava tilanne on, ennen kuin on liian myöhäistä?

Tienhaarassa korostaa vastuuta. Se arvostaa YK:n ponnisteluja, vaatii toimia Euroopan unionilta, hallituksilta, kaupungeilta, järjestöiltä, yrityksiltä, yksilöiltä, medialta ja uskonnollisilta johtajilta. Parhaimmillaan se luo kuvaa, että asian parissa tapahtuu hyvin monenlaista kehitystä lukuisilla eri sektoreilla ja ympäri maailmaa. Kirjan lopussa kuitenkin tehdään yhteenveto, jossa mielestäni oikaistaan turhaan. Koska Tienhaarassa on selkeästi keskustelunavaus, käyn nyt tähän keskusteluun.

Ihmiskunnan on Pantsarin ja Kerosen mukaan valittava kolmesta vaihtoehdosta: pannuhuoneesta, systeemisestä ratkaisusta tai kieltotaloudesta. Ensimmäisessä ilmastonmuutos karkaa käsistä. Toisessa päästökauppaa laajennetaan hinnoittelemaan päästöt globaalisti ja yleispätevästi. Kolmannessa erilaisia päästöjä välittömästi vähentäviä rajoituksia laitettaisiin voimaan, mikä olisi kirjoittajien mukaan poliittisesti erittäin hankalaa tai mahdotonta.

On selvää, että tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä ja sääntöjä, jotta ilmastonmuutoksen kanssa voidaan selvitä. Olen myös täysin samaa mieltä, että tarvitaan systeemisiä ratkaisuja eli sellaisia, jotka kattavat laajasti yhteiskuntien toimintamekanismeja ja ovat laajasti koordinoituja. Mielestäni hiilen hinnoittelu ei ole kuitenkaan ainoa käytettävissä oleva ratkaisu, ja se sisältää merkittäviä riskejä. 

Ensinnäkin, kun hiilen hinnoittelu otetaan käyttöön, monet muut ratkaisut eivät enää ole päteviä. Tämä on huomattavissa esimerkiksi EU:n päästökaupasta, jossa hinnat olivat pitkään aivan liian matalat. Päästökaupan kautta esimerkiksi suomalaisten kansalaisjärjestöjen vaatimuksia energiasektorin päästövähennyksiksi on vastustettu sillä perusteella, että sellaiset toimet eivät hyödyttäisi ilmastoa, vaan siirtäisivät vain päästöoikeuden toisaalle. Mikäli päästökauppa otettaisiin nykyistä kattavammin käyttöön, sen olisi kerta kaikkiaan pakko toimia – ellei se toimisi, niin nopeita korjausliikkeitä muilla keinoilla olisi erittäin vaikea tehdä. 

Ilmastonmuutoksen lisäksi monet muutkin ympäristöongelmat ovat parhaillaan räjähtämässä käsiin. Kirjassa kuvataankin Rooman klubin muotoilemia planetaarisia rajoja, elämälle välttämättömiä luonnon prosesseja, joista ihminen on ylittänyt jo usean tai lähestymässä niitä. Meidän on välttämätöntä vastata myös kaikkiin näihin kestävyysongelmiin samalla, kun vastaamme ilmastonmuutokseen. Esitetty markkinamekanismi ei kuitenkaan vastaa tähän haasteeseen.

Markkinamekanismin varaan laskeminen myös supistaa taloudellisen ajattelun mahdollisuuksia. Kirjassa todetaan, että ”Markkinatalouteen ja kapitalismiin pohjautuvaa järjestelmää ei ilmastonmuutoksen vaatimassa aikaraamissa ole mahdollista muuttaa, mutta markkinat pitää saada toimimaan oikein ulkoisvaikutusten hinnoittelun kautta.” Talous ei kuitenkaan tälläkään hetkellä ole millään tavoin puhdasta markkinataloutta, vaan jatkuvasti poliittisesti muokkautuva yhteiskunnallinen instituutio. Järjestelmän muuttaminen kuulostaa vallankumoukselliselta, vaikka todellisuudessa taloutemme voi muokkautua myös vähitellen demokraattisen keskustelun kautta ja sen seurauksena, että asioiden painoarvoja priorisoidaan uudelleen. 

Lisäksi kieltotalouden näkeminen vain huonona vaihtoehtona on mielestäni liian yksioikoista. Asioiden kieltäminen ei ole poliittisesti mahdotonta, kuten Suomen hiilenpolttokielto 2030 todistaa. Käytännössähän myös markkinoihin perustuvan lähestymistavan on monessa tapauksessa johdettava joiden asioiden loppumiseen kokonaan. Kirjassa esimerkiksi viitataan Carbon Tracker -ajatushautomon arvioon siitä, kuinka suuri osa maailman fossiilivaroista on jätettävä käyttämättä. Päästökauppa voi epäonnistua ja hiilensidontateknologia myöhästyä toivotusta aikataulusta, mutta kielto on kielto ja loppu on loppu. Mielestäni kielto on riskittömimpiä olemassa olevia ratkaisuja nykyisestä kriisistä selviämiseen. Lisäksi se on mielestäni hyvin yhdistettävissä esimerkiksi rajattuihin markkinamekanismeihin, verotuksellisiin ratkaisuihin ja erilaisten toimijoiden kannustamiseen.

Talous on keskeisessä roolissa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja valta tehdä siihen liittyviä ratkaisuja on tärkeää osata käyttää oikein. Tienhaarassa kannustaa käymään ilmastokeskustelua juuri tällaisella yhteiskunnallisella tasolla, ymmärryksellä tilanteen kiireellisyydestä ja tarjoamallaan monipuolisella tietopohjalla, mikä on erittäin merkittävää.

Kirja: Metsä Meidän jälkeemme

Sain joululahjaksi kirjan Metsä meidän jälkeemme (Jokiranta, Juntti, Ruohonen, Räinä, LIKE 2019). Se on neljän journalistin taiten kokoama 270-sivuinen teos metsiemme nykytilasta ja voitti viime vuoden Tieto-Finlandia -palkinnon. Suomalaisen metsätalouden historia avataan kirjassa kattavasti ja luonnon monimuotoisuutta, ilmastoa sekä metsäelinkeinoja käsitellään monipuolisesti. Kirjaan on haastateltu lukuisia tutkijoita ja se on lähteistetty hyvin. Lisäksi se on täynnä niin kauniita koko aukeaman kuvia, että niiden äärelle todella pysähtyy kuvittelemaan itsensä aarniometsään, vaaran laelle tai kävelemään Lönnrotin jalanjäljissä Vienan Karjalan ikiaikaista polkua. 

Kirjan keskeinen sanoma on, että Suomen metsiä käytetään liian tehokkaasti hyödyksi. Metsät ovat olleet keskeisesti nostamassa Suomen taloutta sodan jälkeen, kasvun vuosikymmeninä ja metsäteollisuus on edelleenkin merkittävimpiä teollisuudenalojamme. Tämä kehitys on kuitenkin samalla johtanut merkittäviin ympäristöongelmiin. Metsä meidän jälkeemme kehottaa pohtimaan, mitä me suomalaiset haluamme ja tarvitsemme metsiltämme nyt: kaikkea emme voi samaan aikaan saada. 

Metsätalouden kattavuudesta ja tehokkuudesta löytyy kirjassa paljon hätkähdyttäviä esimerkkejä:

  • Suomessa vain muutaman prosentin metsästä on arvioitu olevan luonnontilaista ja esimerkiksi Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa 95 % metsistä on puuntuotannossa.
  • Puuta kaadetaan alaikäisenä. Esimerkiksi männyt kaadetaan usein 60 – 80 -vuotiaina, kauan ennen niiden täysikasvuisuutta tai edes pituuskasvun pysähtymistä 100 -150 -vuoden iässä. 1800-luvulla rakennuspuuksi kelpuutettiin vasta yli 140 -vuotias mänty (honka), mutta tästä ollaan tultu alaspäin niin, että nykyisiä minimivaatimusten tukkeja tarvitaan neljä, jotta tilavuus vastaa yhtä 1850-luvun tukkia. Liian aikaisen hakkuun lisäksi myös puiden nopeutunut kasvuvauhti vaikuttaa siihen, että hyvälaatuista rakennuspuuta on nykyään vähemmän tarjolla.
  • Hyvin kasvavaa metsää on luotu lisää ojittamalla suota käsittämättömän laajassa mittakaavassa. Kuudesosa Suomen pinta-alasta on tällaista ojitettua suota, ojaa on kaivettu reilusti yli miljoona kilometriä erityisesti 60-, 70- ja 80-luvuilla. Ojitus on kuivattanut metsänpohjaa ja edistänyt puiden kasvua. Tämä on osaltaan merkittävästi lisännyt maamme puuston kokonaistilavuutta, jonka kokonaisuudessaan on laskettu kasvaneen miljardilla kuutiolla vuodesta 1960 vuoteen 2017. Ojitus on johtanut typen ja fosforin huuhtoutumiseen metsämaasta vesistöihin ja toisin kuin pitkään oletettiin, huuhtoumat eivät ole merkittävästi vähentyneet kun ojituksesta on kulunut aikaa, vaan typen kohdalla jopa lisääntyneet. Lisäksi tällainen metsänparannustoiminta on metsäekologien Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen mukaan tuhonnut vain muutamassa kymmenessä vuodessa suuren osan soiden ja pienvesien vuosituhansien aikana syntyneestä monimuotoisuudesta.
  • Suomen energia- ja ilmastostrategiaan on kirjattu 80 miljoonan kuution hakkuutavoite vuosikymmenen puoliväliin mennessä. Tavoite on ennätyksellinen, sillä vuonna 2017 hakkuumäärä oli 72 ja 2013 65 miljoonaa kuutiota. Suomen ympäristökeskuksen tutkija Sampo Soimakallio tiivistää ilmasto-ongelman: ”Lisäämällä hakkuita siirrämme enemmän hiiltä ilmakehään. Se ei ole sen monimutkaisempaa.” WWF:n metsäasiantuntija, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Panu Kunttu sanoo yhtä lailla suorat sanat: ”Tieteen näkökulmasta asiassa ei ole mitään epäselvää. Nykyiset hakkuumäärät pienentävät merkittävästi metsien hiilinielua, kuormittavat vesistöjä ja heikentävät metsäluonnon monimuotoisuutta.”

Mitä kirja tarjoaa ratkaisuksi? Merkittävin ehdotus on metsäteollisuuden hidastaminen. Soveltavan ekologian professori Mikko Mönkkönen toteaa, että jos hakkuutavoitetta nostamisen sijaan lasketaan aiemmalle tasolle noin 65 miljoonaan kuutioon ”Se pitää yhä melkoisen metsäteollisuuden yllä.” Esimerkiksi valtion maiden hakkuita ja hakkuumääriä tulisi tarkastella kriittisesti. Yleisen poliittisen ohjauksen näyttämää suuntaa tulisi arvioida. Metsässä pitäisi lisäksi nähdä muutakin tuottopotentiaalia kuin vain puu – esimerkiksi matkailu, hiilensidonta, mahla ja pakurikääpä sekä luonnon monimuotoisuuden taloudellinen potentiaali uusien innovaatioiden lähteenä.

Lisäksi esiin nousee tarve metsänkäytön perustoimintatavan muuttamiseen  avohakkuista jatkuvaan kasvatukseen. Jatkuva kasvatus voi tuottaa parempilaatuista puuta, jota voisi myydä esimerkiksi rakennuspuuksi mahdollisesti paremmilla tuotoilla. Se säilyttää maisemaa ja luonnon monimuotoisuutta, kuten metsälintukantoja. Lisäksi jatkuvalla kasvatuksella on mahdollista merkittävästi vähentää ravinnehuuhtoumia, kun ojitettujen alueiden metsät ovat nyt tulossa hakkuuikään. Luonnonvarakeskuksen Mika Nieminen kertoo, että mikäli näillä ojitusalueilla tehdään avohakkuuta ja maanmuokkausta, ravinnehuuhtoumat voivat kasvaa kymmenkertaisiksi verrattuna kangasmailla tehtäviin hakkuisiin. Siksi Luonnonvarakeskus suosittaa alueille jatkuvaa kasvatusta. Valtion ei tulisi myöskään enää tukea kunnostusojitusta, jota Nieminen pitää pitkälti turhana mutta tuen itsessään ylläpitämänä toimintana.

Metsä meidän jälkeemme kertoo kauniisti ja tuo ilmiöt lähelle. Välillä ehkä hiukan liiankin lähelle: kirja esimerkiksi esittelee surullisen lähikuvan pienestä tytöstä, jota metsätalouden myötä kasvaneiden puutiaiskantojen seurauksena punkki melkein puri. Myös arvotus, että talousmetsä ei ole oikeaa metsää, on mielestäni turhan raflaava näkökulma. Se kuitenkin herättää ajatuksia. Tällainen kyseenalaistaminen on myös kirjan parasta antia. Esimerkiksi metsistä käyttämäämme kieltä avataan: puhutaan metsänhoidosta, mutta kaipaako metsä todella hoitoa? Puhutaan nuorista ja vanhoista metsistä, mutta ilman avohakkuisiin perustuvaa puunkorjuuta sellaisia ei ole – on vain metsää.

Ilmastonmuutos voi olla lapsuuden loppu

Vuoden vaihtuminen on aina otollista aikaa muutoksille, joskus suurillekin. Vanhempainvapaani vaihtui työelämään, kun aloitin viime viikolla Planin vapaaehtoistoiminnan ja kouluyhteistyön koordinaattorina.

Olen lukenut viime päivinä paljon erilaisia materiaaleja Planin toiminnasta. Yksi niistä on ”Ilmastonmuutos uhkaa tyttöjen oikeuksia” -julkaisu viime vuodelta. Se on painavaa asiaa. Ilmastonmuutoksen eteneminen uhkaa vesittää vuosikymmenten työllä saavutettuja kestävän kehityksen tuloksia. Se heikentää ruokaturvaa ja nälkäisten määrä on jälleen kääntynyt nousuun. Luonnonkatastrofien määrä on moninkertaistunut muutamassa kymmenessä vuodessa. Vaikutus lapsiin ja erityisesti tyttöihin on usein karu. Kun elämä ympärillä alkaa käydä mahdottomaksi, ei lapsuudelle jää sijaa. Esimerkiksi Mosambikissa kuivuus on ajanut perheitä surullisiin ratkaisuihin. Koulupoissaolot ovat lisääntyneet vedenhakumatkan pidennyttyä kuusituntiseksi ja lapsiavioliittojen määrän on arvioitu lisääntyvän merkittävästi maan kuivuudesta kärsivillä alueilla.

Tiedämme, että ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat kovimmat kehitysmaissa, joissa ei ole samanlaista varautumisen mahdollisuutta kuin rikkaissa maissa on. Mutta sitä en tiennyt ennen, että vielä 90 % luonnonkatastrofeistakin tapahtuu kehitysmaissa. Tämä on häkellyttävän väärin. Plan vaatii Suomea lisäämään ilmastorahoitusta nykyisestä ja kohdistamaan sitä kehitysmaiden sopeutumistoimien tukemiseen, sillä tämä on juuri se rahoitusmuoto joka auttaa heikoimmassa asemassa olevia selviytymään ilmastokriiseistä. Lisäksi Plan, kuten muutkin Suomen kehitysjärjestöt, vaatii edelleen samaa kuin aina ennenkin: kehitysmäärärahat on viimein nostettava 0,7 %:iin. Lisäksi ilmastorahoitus on lisättävä tähän päälle. Elämme yhteisen kriisin aikaa ja meidän on kyettävä toimimaan globaalisti niin, että pidämme kaikista huolta. Lapsilla on oikeus elää elämää, jossa heillä on ruokaa syödäkseen, koulu käytävänä, turvallinen olo ja tulevaisuus. Mikä olisi tärkeämpää, enemmän rahoituksen arvoista?

Olen niin iloinen, että saan nyt alkaa tehdä työtä järjestössä, joka ottaa ilmastonmuutoksen vakavasti ja jolle kestävä kehitys on kaikki kaikessa. Jos haluat tulla myös mukaan Planin toimintaan, ole ilman muuta yhteydessä. Vapaaehtoistoimia on monenlaisia ja kerron mielelläni lisää.

Aseissa palaa hiiltä ja rahaa

Olisi vaikka mitä mistä kirjoittaa. EU:n Green Deal -kehitys, COP25 epäonnistuminen, Suomen kokonaispäästöjen hälyttävä kasvu ja tänään vielä Finnpulpin jättimäisen sellutehdashankkeen kaatuminen! Kirjoitan kuitenkin tällä kertaa aseteollisuudesta. Osallistuin viime viikolla Brysselissä konferenssiin, jossa käsiteltiin ydinase- ja asevalvonnan ajankohtaisia kysymyksiä. Tilaisuudessa vallitsi huoli pitkään voimassa olleiden kansainvälisten sopimusten tulevaisuudesta Yhdysvaltojen ja Venäjän nokitellessa ja Kiinan edustajan todetessa, että heillä on ydinaseita juuri oikea määrä eikä mitään tarvetta lähteä keskustelemaan niiden vähentämisestä. Samalla uhkaa aiheuttavat uudet asejärjestelmät, esimerkiksi ulkoavaruuteen leviävä asevarustelu. Mielenkiintoista todella, mutta ei erityisen mieltä huojentavaa. 

Konferenssissa oli esillä myös ilmasto, lähinnä tosin tilaisuusteknisenä kysymyksenä. Suurin osa tulijoista kun lensi seminaariin ja tämä mietitytti järjestävän tahon puheenjohtajaa Sibylle Baueria loppupuheenvuorossa. Hän pohti, että syntyneet päästöt kuitenkin hyvittyvät siinä, että osallistujat kykenevät konferenssista inspiroituneina estämään asevarustelusta syntyviä päästöjä.

Kyseessä oli toki lähteetön heitto mielten huojennukseksi, mutta itse asiassa kyse on oikeasti erittäin merkittävästä asiasta. Alia Dannenberg on journalistisella otteella laskeskellut, että armeijoiden päästöt olisivat noin 10 prosenttia maailman päästöistä ilman sotimisen aiheuttamia päästöjä. Tässä toisessa löyhässä arviossa on päästy erittäin epävarmaan viiteen prosenttiin. Tarkka laskeminen on ilmeisen vaikeaa. Kesällä ilmestyneessä Brownin yliopiston tutkimuksessa yritettiin arvioida Yhdysvaltain armeijan päästöt niin huolellisesti kuin  puolustusministeriön puutteellisella statistiikalla on mahdollista. Arvion mukaan päästöt olivat vuonna 2017 59 miljoonaa tonnia, mikä on hiukan enemmän kuin esimerkiksi koko Suomen vuotuiset päästöt. Suomessa taas on vuonna laskettu tarkkaan koko puolustushallinnon päästöt: 382 000 tonnia vuonna 2006. Suurin osa niistä syntyi kiinteistöjen lämmityksestä ja polttoaineen kulutuksesta erityisesti ilmavoimissa. Määrä vastasi puolta prosenttia Suomen päästöistä samana vuonna. 

Armeijoiden merkittävien päästöjen lisäksi toinen jopa olennaisempi näkökulma on raha. Asejärjestelmät ovat valtavan kalliita. Rauhantutkimuskeskus SIPRI on laskenut, että maailmanlaajuisesta BKT:sta 2,3 % meni puolustusmenoihin. Vastaavasti ilmastorahoituksen määrä vuonna 2018 oli 546 miljardia, ja globaalin BKT:n ollessa 86 000 miljardia, on tämä suhdeluku siis laskuni mukaan 0,63 %. IPCC:n 1,5 -asteen raportin mukaan globaaleihin energiajärjestelmiin tulisi sijoittaa 2,5 % vuotuisesta BKT:sta vuoteen 2035 saakka. 

Nyt on tärkeää nopeasti ymmärtää, että ilmastonmuutos ei ole uhka muiden joukossa. Se ei edes ole uhka siinä mielessä, että sen riski tapahtua olisi tietyn kokoinen: sen tiedetään varmasti tapahtuvan, ellei mitään tehdä. Varaudumme siis suuremmilla summalla uhkiin, jotka eivät välttämättä realisoidu kuin siihen, joka realisoituu takuuvarmasti ellei sitä estetä. Suomessa tärkeintä olisi todella pohtia uudelleen hävittäjähankintoja. Miljardeille olisi nyt käyttöä ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.

Kiitos lukijoille kuluneesta vuodesta. Palaan tammikuussa uuden vuosikymmenen toivottavasti uudistuksellisissa tunnelmissa. Sitä ennen, rauhallista joulua!

Kuluttaminen on vastuutonta

Finnwatch on julkaissut vetoomuksen, jossa se vaatii yrityksiä selvittämään valmistamiensa tuotteiden hiilijalanjäljen ja pienentämään sitä. Järjestö nostaa esiin tärkeän asian. Yrityksillä on mahdollisuus toteuttaa suuria päästövähennyksiä toiminnassaan ja niille tuleekin luoda tähän painetta. Lisäksi yritysten hiilijalanjälkeen vaikuttaa, että niiden tuotteita markkinoidaan ja myydään holtittomasti. Aivan liian moni yritys koettaa tarjouksilla houkutella heräteostoksiin tänään Black Fridayn nimissä. Tämän ilmiön kasvu ei sovi aikaamme lainkaan ja ahdistaa. Se osoittaa, että suurimmalla osalla yhtiöistä ei ole edes yritystä ymmärtää, missä ekokriisissä ollaan menossa.

Finnwatchin kampanja nostaa myös esille niin merkittävän seikan, että sitä on lähes vaikea uskoa todeksi: suomalaisten kulutusperustaiset päästöt ovat Suomen ympäristökeskus Syken laskelmien mukaan 30 % suuremmat kuin maamme sisällä syntyvät päästöt. Siis korostan: niiden laskeminen mukaan ei kasvattaisi Suomen päästöjä 30 prosentilla, vaan 130 prosentilla. Ja tässä ongelma mitä suurimmassa määrin on: ulkomailla valmistettujen tuotteiden kulutuksen hiilijalanjälkeä ei lasketa Suomen päästöihin eikä sen laskeminen ole siis myöskään mukana hiilineutraalisuustavoitteissamme. Valtio ei ota vastuuta suomalaisten päästöistä niin kauan, kuin ne eivät synny Suomessa.

Ymmärrän, että kun hiilipäästöjä lasketaan globaalisti, niin kaksinkertaiselta laskennalta vältytään, kun kaikki maat laskevat vain omalla alueellaan syntyvät päästöt. Niinpä suomalaisten esimerkiksi Kiinasta, Kambodzasta tai Nepalista ostamat tuotteet lasketaan näiden maiden hiilitaseisiin ja ne ovat osana kyseisten maiden päästövähennystavoitteita. Tässä on kuitenkin merkittävä eettinen ongelma. Suomalaisen kulutuksen päästöt johtuvat suomalaisten elintasosta ja -tavasta ja koituvat suomalaisten hyödyksi. Vauraana maana siis pystymme ostamaan tuotteita halvalla kiitos valmistajien heikomman elintason ja työehtojen ja jätämme tämän lisäksi tuotannosta syntyvät päästöt, saasteet ja luonnonvarojen ylikulutuksen näiden köyhempien maiden vastuulle. Kyse on mitä arkipäiväisimmistä tuotteista ja ajassamme täysin normaaleista globaaleista tuotantoketjuista, joita on tällä hetkellä aivan liian helppo olla ajattelematta. Tämän on muututtava. 

Mielestäni parasta olisi, jos Suomi ottaisi kulutuksen hiilipäästöt osaksi hiilineutraaliustavoitettaan. Tämä ei olisi mahdotonta – kulutuksesta syntyvät päästöt on mahdollista laskea siinä missä muutkin päästöt. Kaksinkertaisen laskennan ongelmaan ehkä yksinkertaisin ratkaisu olisi olla näkemättä sitä ongelmana. Jos päästöt vähennettäisiin tuplasti, mitä haittaa siitä olisi? Hiilineutraaliushan ei joka tapauksessa ole Suomelle sen paremmin kuin muillekaan maille mikään riittävä tavoite, vaan tarvitsemme kipeästi hiilinegatiivisuutta. Muutenkin paljon työtä vaativa hiilineutraaliustavoitteemme tietysti hankaloituisi entisestään. Kriisin aikana syyksi olla tekemättä asioita ei kuitenkaan riitä se, että ne ovat hankalia.

Mihin kategoriaan kulutuksen päästöt sitten lasketaankaan, on joka tapauksessa välttämätöntä ottaa niiden vähentämisestä vastuuta yhteiskunnan tasolla. Kulutuksen päästöt on jo aivan liian pitkään jätetty yksilöiden vastuun varaan. E. H. Kennedy ja D. Hauslik tuovat artikkelissa The Practice of Green Consumption (s. 187 – 206 Boströmin ja Davidsonin toimittamassa teoksessa Environment and Society, Palgrave 2018), esiin tähän liittyvät ongelmat. Vihreän kuluttamisen eetos uskoo liikaa siihen, että asiat jotka ilmenevät kuluttamisena olisivat lähtökohtaisesti yksilöiden valintaprosesseja. Ensinnäkin tämä häivyttää suurten instituutioiden kuten julkisen sektorin ja yritysten vastuuta kulutusperustaisista päästöistä, vaikka nämä ovat yksilöitä merkittävämpiä päästöjen tuottajia. Toisekseen ihmiset tekevät empiiristen tutkimusten mukaan päätöksiä usein kulttuurin ja tavan kautta ja mikäli ekologisuus on näiden kanssa ristiriidassa, se häviää ”taistelun” helposti. Lisäksi Kennedy ja Hauslik korostavat, että elleivät yhteiskunnan rakenteet tue kestävää elämäntapaa, siihen ei voi vain kuluttamalla riittävästi ryhtyä. Yksilöllisen käyttäytymisen sijaan ostaminen tulisi heidän mielestään nähdä sosiaalisena käytäntönä, johon yhteiskunnalla kulttuurin ja rakenteiden kautta on merkittävä valta vaikuttaa.

Kuinka tämä sitten käytännössä voisi tapahtua? Esimerkiksi jo päätetty verovapauden poisto pieniltä EU-alueen ulkopuolelta tulevilta lähetyksiltä on keino oikeaan suuntaan. Laajemmassa mittakaavassa on syytä pohtia tarkkaan hiilitullien mahdollisuutta ja niiden EU:n laajuisia sovelluksia. Fingon viime kuussa järjestämän Beyond Growth -seminaarin pohjalta laadituissa politiikkasuosituksissa ehdotetaan myös, että EU-maat asettaisivat ylärajan kansalaista kohden lasketulle materiaalijalanjäljelle. Yksi tärkeä mahdollisuus on myös luoda yritysvastuulaki, joka velvoittaa ympäristön huomioimiseen. Yli 70 suomalaista kansalaisjärjestöä ja yritystä oli keväällä mukana yritysvastuulakia ajavassa kampanjassa. Kampanja onnistui saamaan lain valmisteluselvityksen osaksi hallitusohjelmaa – nyt toivotaan, että laki päätetään laittaa pikimmiten toimeen ja että että se kattaa sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, vero-oikeudenmukaisuuden että myös päästöjen vähentämiseen tähtääviä toimia.