BKT on huono mittari hyvälle taloudelle

Kirjoitin viimeksi positiivisesti yllättyneenä, että presidentti Niinistö kyseenalaisti talouskasvun uudenvuodenpuheessaan.

Yllättyneenä siksi, että ajattelu kasvun välttämättömyydestä on edelleen vahvasti läsnä yhteiskunnassamme. Ylen puoli yhdeksän uutisissa kerrottiin kasvun lopusta viime torstaina ”neutraalisti” seuraavin sanoin: ”Maailman talousvaikeudet ovat iskemässä Suomeen – – Suomen viennin kasvu lopahti jo viime vuonna. Viennin kilpailukyky on lisäksi joutumassa entistä kovempaan testiin Kiinan ja muun maailman hiipuvan kasvun takia.” Tämän jälkeen uutisessa kerrotaan, että Kiinan bruttokansantuotteen viimevuotinen kasvu, 6,6 %, oli heikoin vuosikymmeniin. 

Laitan ympäristön hetkeksi sivuun: eikö ole aika hurjaa, miten kiinni olemme täysin meistä riippumattomista asioista jahdatessamme kasvua? Esimerkiksi Kiinan kasvu tai kasvamattomuus on täysin suomalaisten vaikutusvallan ulkopuolella. Politiikka, joka ottaa kasvun pohjakseen, ei suojaa meitä maailmantalouden heilahteluilta eikä siltä mahdollisuudelta, että kasvu aivan yrittämättäkin loppuisi kokonaan esimerkiksi Euroopassa. 

Ja takaisin ympäristöön. Miksi kasvu on ekologisesta näkökulmasta huono asia? Eikö energiatehokkuuden, uusiutuvan energian ja kiertotalouden keinoin ole mahdollista jatkaa kasvun tiellä? Periaatteessa näin varmasti onkin, mutta käytännössä kuitenkaan ei. Kasvu syö liian nopeasti ekologisen kehityksen hyödyn. Jos esimerkiksi lentomatkustamisen päästöjä onnistuttaisiin vähentämään 20 % mutta matkustaminen lisääntyy samassa ajassa 100 %, päästöjen määrä per lento on pienentynyt mutta päästöjen määrä ilmakehässä kasvanut. Ilmastoratkaisujen kiireellisyyttä ei sovi hetkeksikään unohtaa. Kiertotalous ei esimerkiksi ole vielä lähelläkään pistettä, jossa uusia raaka-aineita ei enää tarvittaisi. Aikaa kulutuksen kasvattamiseen samalla kun parempia ratkaisuja vähitellen kehitetään ei ole.

Jos kasvu onnistutaan tuottamaan ekologisesti kestävästi, se on tietysti hyvä ja kannatettava asia. Koko kansantalouden bruttokansantuotteen kasvattamiseen tällaisesta kasvusta ei kuitenkaan ole.

Mitä sitten ratkaisuksi? Millainen talousjärjestelmän pitäisi olla, jotta se mahdollisimman hyvin turvaisi hyvinvoinnin ilman kasvua? Tämä kysymys on vaikea eikä siihen ole suoraa vastausta varmasti kenelläkään. Olemme täysin uuden tilanteen edessä.

Tiedon kerääminen kuitenkin auttaa, kun pitää miettiä parhaita politiikkaratkaisuja kasvuttomassa tilanteessa. Tällä hetkellä valtiontalouden onnistumista mitataan pitkälti bruttokansantuotteella ja sen kasvulla. BKT on kätevä mittari, joka korreloi suurpiirteisesti hyvin monien kehityskysymysten kanssa. Sen vakava puute kuitenkin on, ettei se ota ekologista kestävyyttä millään tavalla lukuun. Siksi tarvitaan uusia mittareita, joiden avulla hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen eri osa-alueita voidaan tarkastella kasvusta irrallaan. 

Tätä onneksi tehdäänkin jo. Agenda 2030 -kehitystavoitteiden mittaamiseen on päätetty YK:ssa yli 200 eri indikaattoria, kuten laadukkaan koulutuksen tavoitteeseen liittyvä lukemaan oppineiden lasten määrä sukupuolittain, vedenalaisen elämän säilyttämiseen liittyvä kalakantojen koko tai rauhaan liittyvä niiden ihmisten määrä, jotka tuntevat voivansa kävellä turvallisesti yksin kotiseudullaan. Suomessa on myös luotu omia indikaattoreita edistymisemme mittaamiseen kehitystavoitteissa. Niihin sisältyy muun muassa kasvis- liha ja kalaperäisten elintarvikkeiden kulutus, ilmanlaatu, kotona asuvat yli 75-vuotiaat, tuloerot ja kouluterveyskyselyssä ilmenevä nuorten tyytyväisyys elämään. 

Suomella on jo historiaa tällaisessa tilastoinnissa ja varmasti annettavaa myös muille. Tämä olisi hyvinkin aihe, josta voisimme herättää laajempaa keskustelua tulevalla EU-puheenjohtajuuskaudellamme.

Indikaattorien, seurannan ja datan merkitys on olennainen. Mieleeni on jäänyt, kun pääsin toissavuonna kuulemaan merkittävimmän kehitysmaiden koulutusta rahoittavan GPE-rahaston pääjohtajaa Alice P. Albrightia. Hän totesi, että kehityksen edellytys on data. Pitää tietää, mitä halutaan kehittää ja mistä lähdetään liikkeelle. Niin: kehitystähän ei oikeastaan voi edes määritelmällisesti olla ilman mitattavuutta!

Aloitin juuri yliopistossa kurssin ”Työ ja talous ekologisen kriisin aikakaudella.” Palaan tähän teemaan ilman muuta myös täällä blogissani, jos saan kurssin edetessä uusia oivalluksia aiheeseen.

Presidenttikin sen sanoo: kasvun aika on ohi ja luopumisen aika käsillä

Blogini palaa uuteen vuoteen toiveikkaana. Lupaavia asioita on tapahtunut jo heti vuoden ensi tunneista lähtien. Presidentti Niinistö nimittäin uudenvuoden puheessaan puhui ilmastonmuutoksesta luopumisen kautta. ”Aineellisen yltäkylläisyyden ja jatkuvan kasvun aika on muuttumassa”, Niinistö sanoi. Tämä on yllättävän suoraa ja rehellistä puhetta. Jatkuvan kasvun kyseenalaistaminen on ollut ponnistamassa marginaalista jo pidempään – nyt se olikin jo sitten presidentin puheessa aloittamassa ilmastokevättä! Tämä kertoo siitä, että kun muutokselle on otollinen aika, se voi tapahtua hämmästyttävän nopeasti. 

Myös puoluejohtajat olivat teeman äärellä viimeviikoisessa Maaseudun Tulevaisuuden ja MTK:n vaalitentissä. Ajatus siitä, että kulutusta pitää vähentää ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, sai laajasti kannatusta. Tentti oli siitä merkittävä, että se käsitteli yksinomaan ilmastonmuutosta. Tämäkin on tärkeä muutos. Olin viime vuonna vihainen, kun Iltalehti avasi presidentinvaalitentit jo syyskuussa, eikä ilmastonmuutos ollut edes yksi aiheista.

Sanoisin, että tällainen poliittinen puhe kertoo historiallisesti merkittävästä käänteestä. Olemme tällä vuosituhannella saavuttaneet pisteen, jossa suuri joukko ihmisiä ei enää tarvitse mitään lisää. Päinvastoin, heidän — meidän — on aika vähentää, luopua jostakin. 

Nyt olisi kuitenkin edelleen kaikkein tärkeintä, että luopuminen nähtäisiin poliitikkojen asiana, ei yksilöiden. Kun tentissä esimerkiksi puhuttiin lihansyönnin vähentämisestä, Petteri Orpo sanoi sen olevan järkevää, mutta ”jokainen tehköön itse niitä omia valintoja.” Nopea, merkittävä muutos ei kuitenkaan mitenkään istu yksilöiden vastuulle. Kun puhutaan jo koko talousjärjestelmänkin uudistamistarpeesta pois kasvun pakosta, on luopumisen kysymys mitä poliittisin.

 Myös tarvittavan muutoksen mittakaava on tärkeää tunnustaa. Sampo Terho ei sitä nähnyt: ”Kun me puhutaan ilmastonmuutoksen torjunnasta, tarkoitus ei ole kurjuuden maksimointi vaan tulosten aikaansaaminen. Ja jos me laitetaan ihminen tän koko kauhugallerian eteen että oletko huolissasi siitä, että lähivuosikymmeninä ilmasto lämpenee asteen tai puoli astetta ja luovutko sen takia lihansyönnistä, autosta, maksatko tuplahinnan sähköstä, muutatko uuteen energiatehokkaaseen taloon ja maksat tuplahinnan kaikesta kulutustavarasta, niin moni rupee miettimään että puol astetta, ei se nyt oo kovin paljon verrattuna tähän (vaihtoehtoon.) Meidän täytyy löytää niitä realistisia tapoja, jotka ei ikäänkuin mullista ja muuta ihmisen elämää aivan niinkuin kelvottomaksi.” (Molemmat 1.26 alkaen)

Terho tunnistaa, että poliitikkojen tehtävä ei ole helppo. Luopumisen on kuitenkin konkretisoiduttava esimerkiksi juuri sen tapaisilla tavoilla, joista Terho puhuu.

Mielestäni luopumisen rinnalla olisikin tärkeää puhua myös säilyttämisestä. Ylimääräisen alla on kaikki se todella arvokas, mikä asettuu vaaraan, ellemme ole luopumiseen valmiita. Ensilumi, hiihtoladut, lumilinnat. Vehreä kesä, metsäluonto, uimavedet. Hyvä viljasato, marjasato, omenasato. Vakaus, turvallisuus, terveys. Rauha ja tulevaisuus.

Nyt on syytä korostaa, että tarvittavat muutokset ovat lopultakin siedettäviä, eivätkä muuta ihmisten ”elämää kelvottomaksi”. Poliitikkojen tulee niiden edessä huolehtia, että ne eivät tarkoita hyvinvoinnin ja tasavertaisten mahdollisuuksien loppua, kuten Niinistö puheessaan sanoi. Niiden välttämättömyys on myös mahdollista perustella: yritetään säilyttää elämä tärkeiltä osin mahdollisimman hyvin tällaisena kuin se nyt on, koska se on nyt hyvää.