Tarvitsemme lentoveron

Lentäminen on massiivisessa kasvussa. Matkustajamäärien arvioidaan kaksinkertaistuvan kahdessakymmenessä vuodessa, ellei asialle tehdä mitään. SYKE on julkaissut vuoden alussa selvityksen keinoista lentämisen päästöjen vähentämiseksi. Selvityksestä todetaan suoraan, että tekninen kehitys ei tässä yhtälössä riitä: lentämisen määrää on saatava pienennettyä muun muassa verotuksen avulla.

En lennä, mutta matkustan silti. Reilasimme poikani kanssa kesällä Italiaan, joulukuussa junailen Brysseliin asevientiseminaariin ja parhaillaan istun junassa matkalla pidennetyn viikonlopun viettoon Pietariin. Lentämisen vaihtoehtoja pohtiville voin siis kertoa, että niitä on. Sen sijaan on kohtuullista kertoa myös, että ne ovat pääsääntöisesti lentämistä kalliimpia. Tätä ei auta, että lentämistä ei veroteta. Kansainväliset lennot on vapautettu sekä polttoaineverosta että arvonlisäverosta. Saastuttavin matkustusmuoto pelaa siis ihan omilla säännöillään – miten junamatkailu voisi tulla kilpailukykyiseksi vaihtoehdoksi tällaisessa asetelmassa? 

Lentovero -kansalaisaloite on allekirjoitettavissa ensi viikon sunnuntaihin saakka. Tällä hetkellä sen on allekirjoittanut vajaa 20 000 ihmistä tarvittavasta 50 000:sta. Matkaa siis vielä on ja jännäksi menee. Mielestäni olisi kuitenkin kohtuullista saada tämä aloite läpi. Jos kerran pyydämme päättäjiltä poikkeuksellista rohkeutta poikkeuksellisiin toimiin, niin tärkeä tuen osoitus olisi onnistua tällainen aloite luovuttamaan. 

Pyydänkin: tee voitavasi aloitteen eteen. Asia on symboliselta arvoltaan kenties vielä sisältöäänkin merkittävämpi.

Kohtuus vaarassa

Perheemme osallistui viime viikonloppuna Kohtuus vaarassa -seminaariin. Tilaisuus juhlisti kohtuusliikkeen kymmenvuotista historiaa. Seminaari teki ehdottoman osallistujaennätyksen, sillä vähintään 120 ihmistä oli saapunut Kolin vaaramaisemiin. Kaikille halukkaille luvattiin tehdä tilaa ja mielestäni väkimäärä tästä edelleen kasvoi lauantai-iltana. Tämä kertoo siitä, että kohtuuden ajatuksella on nyt uudenlainen momentum: teoreettisen pohjan lisäksi yhä useamman arkijärkeenkin osuu, että kaiken mahdollisen jatkuva kasvu rajallisella maapallolla ei ole loogista. 

Paikalla oli kuitenkin myös paljon niitä, jotka ovat olleet mukana alusta lähtien. He ovat ihmisiä, jotka ovat jo aikaa sitten tehneet kaiken mahdollisen ympäristön eteen. Monet ovat muuttaneet maalle ja kasvattaneet omaa ruokaansa, tuottaneet omaa energiaansa ja hylänneet turhan kuluttamisen. He ovat heränneet tilanteen vakavuuteen kauan ennen suurta yleisöä ja ansaitsevat ymmärryksestään kunnioitusta. Valitettavasti monen heistä osa on kuitenkin ollut ahdistus. Miksi maailma on vain menossa syvemmälle suohon vaikka pitkään on tiedetty, mitä pitää tehdä?

Tilaisuuden teemana olikin terve luonto, terve mieli. Kohtuutaloutta käsitelleiden tutkijapuheenvuorojen lisäksi lavalle pääsi myös useita filosofeja pohtimaan nykyaikaamme ekologisen ihmisen näkökulmasta. Minkälaisen sisällön luontoa ja kanssaihmisten elinmahdollisuuksia kunnioittava elämä voi tarjota kulutuskulttuurin kyllästämille ja kyllästyttämille ihmisille? Mikä todella tekee ihmisen onnelliseksi? Miten voisimme irrottautua siitä hybriksestä joka fossiilimaailmaa kaikessa överiydessään vaivaa? Professori Arto O. Salonen puhui vahvasti: vuosikymmeniä olemme keskittyneet luomaan elämäntarinaamme kulisseja mutta monesta tuntuu, että sisältö on ontto. Ympäristöongelmien ratkaisemisen vaatima yhteen puhaltaminen voisi olla juuri se tarinan juoni, jota olemme pitkään kaivanneet.

Elämme kummallisia aikoja. Niin paljon maailmaa menee koko ajan rikki, että se tekee asian ymmärtävän surulliseksi. Toisaalta Saloseen viitaten, on vaikea kuvitella merkityksellisempää elämää kuin tehdä työtä kaikkien parhaan puolesta yhdessä muiden kanssa. Ilo ja suru eivät sulje toisiaan pois. Elämme ihmeellistä elämää.

Olen viime aikoina tavannut kaikissa yhteyksissä ympäristökriisistä huolestuneita ihmisiä, jotka haluavat tehdä enemmän – ja mikä tärkeintä, tehdä yhdessä. Kohtuusliike ottaa ilolla vastaan kestävästä taloudesta kiinnostuneet kansalaiset. Tervetuloa mukaan.

Monimuotoisuustavoitetta siirrettiin kymmenellä vuodella kuin huomaamatta

Tavoite ei ole sama asia kuin toteutus. Se on toteutuksen edellytys, mutta ei itsessään riittävä. Asetettua tavoitetta kohti on määrätietoisesti edettävä. Tätä ei saa pitää itsestäänselvyytenä, sillä sitä se ei ole. Tuore esimerkki epäonnistumisesta on Suomen tavoite pysäyttää luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen vuoteen 2020 mennessä.

”Vuoteen 2020 mennessä Suomen luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on pysäytetty.” Näin lausutaan vuonna 2013 luodussa Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön toimintaohjelmassa. Satasivuisessa ohjelmassa käsittellään kattavasti eri luontotyyppejä ja luonnon monimuotoisuuteen vaikuttavia tekijöitä ja arvioidaan tarvittavia toimenpiteitä. Tavoitteenasettelu perustui Kataisen hallituksen edellisenä vuonna hyväksymään strategiaan. Nyt vuonna 2019 on kuitenkin tunnustettu, että tavoitteeseen ei päästä.

Minua kiusaa tapa jolla vanha tavoite korvattiin uudella. Nykyiseen hallitusohjelmaan on kirjattu ”Pysäytetään luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen Suomessa” ilman aikarajaa. Ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen toi kuitenkin aikarajan esiin ainakin viime kuussa Maaseudun tulevaisuuden kolumnissa: ” – -monimuotoisuuden heikkeneminen pysäytetään Suomessa vuoteen 2030 mennessä.” Täysin samaa tavoitetta on nyt siis siirretty kymmenellä vuodella eteenpäin. Miksi? Jos alkuperäinen tavoite kerran oli jo ensi vuonna ja sen eteen ollaan tehty töitä, niin kuvittelisi, että lisäaikaa ei tarvittaisi näin ruhtinaallisesti. Nythän kunnianhimon taso on laskenut lähtötilanteestakin – vuonna 2012 vuoteen 2020 ei ollut aikaa kymmentä vuotta.

Kysymys ei tietysti ole yksinkertaisista asioista. Luonnon monimuotoisuuden suojelu vaatii moninaisia toimia ja panostuksia. Lopulta kysymys on kuitenkin tahtotilasta ja priorisoinnista. Ylen haastatteleman ekologian professori Janne Kotiaho peräänkuuluttaa erityisesti kunnollista rahoitusta. Muuten tavoite karkaa hänen mukaansa jälleen käsistä: ”[hallitus]ohjelman mittakaava ei ole riittävä, jotta ensi vuonna saavutettavaksi sovitut kansainväliset monimuotoisuustavoitteet voidaan saavuttaa vuoteen 2030, 2040 tai 2050 mennessä.”

Kotiaho haluaisi parlamentaarisen komitean huolehtimaan monimuotoisuustavoitteiden saavuttamisesta, jotta työ jatkuisi pitkäjänteisesti myös hallitusten vaihtuessa. Tämä on varmasti hyvä ajatus. Lisäksi on mielestäni tärkeää korostaa nykyisen hallituksen vastuuta sen asettamien tavoitteiden saavuttamisessa. 10 ja 15 vuoden aikajänteiden lisäksi tarvitaan konkreettisia lupauksia siitä, mitä hallitus tekee luonnon monimuotoisuuden ja hiilineutraaliuden eteen omalla kaudellaan vuoteen 2023 mennessä. Kansalaisyhteiskunta ei siis saa tuudittautua siihen, että tärkeät uudistukset on luvattu reippaalla aikataululla. Tavoitteita tulee seurata valppaana ja edellyttää tehokkuutta ja konkretiaa.