Kirja: Tienhaarassa

Mari Pantsar on Sitran hiilineutraalin kiertotalouden johtaja ja pitkään fanittamani ilmastotwitteristi. Halusin siis ilman muuta lukea hänen dosentti Jouni Kerosen kanssa kirjoittamansa ilmastokirjan Tienhaarassa (Docendo), joka ilmestyi viime vuoden lopulla.

Kirja on vahvasti asian ytimessä. Jo ensimmäisen luvun ingressissä mainitaan, että ilmastonmuutos uhkaa sivilisaatiota ja on systeeminen ongelma, joka vaatii systeemisen ratkaisun. Kirja korostaa kaikessa sitä kiirettä, joka ilmastotoimien tekemisellä on, sekä laajuutta, jota niiden tekemisessä vaaditaan. Kirja ei luo falskia toivoa vaan toteaa rehellisesti, että voimme onnistua välttymään ilmastonmuutoksen pahimmilta seurauksilta, mutta välttämättä emme. Se maalaa karua kuvaa ihmiskunnan tähänastisesta toimettomuudesta, ilmastonmuutoksen jo nyt tapahtuvista seurauksista ja meitä uhkaavan vaaran kaikenkattavuudesta.

Tienhaarassa on käytännössä trilleri. Välillä se luo toivoa, välillä taas sanoo niin suoraan ja vakaasti että kurkkuun iskee pala. Lukiessa ei nimittäin voi välttyä ajattelemasta, että päähenkilö, niin, sehän olen minä. Tässä voi ihan todella käydä vielä mitä vain. Nimi onkin erittäin osuva tälle hyvälle yleisesitykselle siitä, missä nyt ollaan menossa. Toiveikkuutta herättää esimerkiksi itselleni uusi tieto, että CarbonCure-niminen yritys on kehittänyt teknologian, jolla ilmasta otettua hiilidioksidia käytetään betonin valmistuksessa – teknologia, joka vastaa samalla maailman kasvavaan betonintarpeeseen, hiilidoksidin talteenoton kysymykseen ja jolla on 400 miljardin markkinapotentiaali; se, että Euroopan autonvalmistajat tuovat Transport & Environment -järjestön selvityksen mukaan markkinoille lähes sata täyssähköautomallia vain vuoteen 2021 mennessä; ja se, että maailman talousfoorumi on arvioinut kasviproteiinien valtavirtaistuvan jo tämän vuosikymmenen alkupuolella. Masentavaa taas on, että ilmastonmuutoksesta on tiedetty jo vuosikymmeniä, mutta päästöt ovat edelleen kasvussa. Myös haastatellun väitöskirjatutkija Ville Seppälän havainto siitä, että ajattelemme helposti lineaarisesti, on kaamiva. Lineaarisella ajattelutavalla kuvittelemme, että jos nyt tapahtunut yhden asteen lämpeneminen on aiheuttanut esimerkiksi lumettoman talven Etelä-Suomeen, niin kahden asteen lämpeneminen aiheuttaisi kaksi kertaa pahemmat seuraukset. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan todellisuudessa kaksi astetta on moninkertaisesti yhtä astetta pahempi. Onko ihmislajilla henkistä kapasiteettia ymmärtää, kuinka vakava tilanne on, ennen kuin on liian myöhäistä?

Tienhaarassa korostaa vastuuta. Se arvostaa YK:n ponnisteluja, vaatii toimia Euroopan unionilta, hallituksilta, kaupungeilta, järjestöiltä, yrityksiltä, yksilöiltä, medialta ja uskonnollisilta johtajilta. Parhaimmillaan se luo kuvaa, että asian parissa tapahtuu hyvin monenlaista kehitystä lukuisilla eri sektoreilla ja ympäri maailmaa. Kirjan lopussa kuitenkin tehdään yhteenveto, jossa mielestäni oikaistaan turhaan. Koska Tienhaarassa on selkeästi keskustelunavaus, käyn nyt tähän keskusteluun.

Ihmiskunnan on Pantsarin ja Kerosen mukaan valittava kolmesta vaihtoehdosta: pannuhuoneesta, systeemisestä ratkaisusta tai kieltotaloudesta. Ensimmäisessä ilmastonmuutos karkaa käsistä. Toisessa päästökauppaa laajennetaan hinnoittelemaan päästöt globaalisti ja yleispätevästi. Kolmannessa erilaisia päästöjä välittömästi vähentäviä rajoituksia laitettaisiin voimaan, mikä olisi kirjoittajien mukaan poliittisesti erittäin hankalaa tai mahdotonta.

On selvää, että tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä ja sääntöjä, jotta ilmastonmuutoksen kanssa voidaan selvitä. Olen myös täysin samaa mieltä, että tarvitaan systeemisiä ratkaisuja eli sellaisia, jotka kattavat laajasti yhteiskuntien toimintamekanismeja ja ovat laajasti koordinoituja. Mielestäni hiilen hinnoittelu ei ole kuitenkaan ainoa käytettävissä oleva ratkaisu, ja se sisältää merkittäviä riskejä. 

Ensinnäkin, kun hiilen hinnoittelu otetaan käyttöön, monet muut ratkaisut eivät enää ole päteviä. Tämä on huomattavissa esimerkiksi EU:n päästökaupasta, jossa hinnat olivat pitkään aivan liian matalat. Päästökaupan kautta esimerkiksi suomalaisten kansalaisjärjestöjen vaatimuksia energiasektorin päästövähennyksiksi on vastustettu sillä perusteella, että sellaiset toimet eivät hyödyttäisi ilmastoa, vaan siirtäisivät vain päästöoikeuden toisaalle. Mikäli päästökauppa otettaisiin nykyistä kattavammin käyttöön, sen olisi kerta kaikkiaan pakko toimia – ellei se toimisi, niin nopeita korjausliikkeitä muilla keinoilla olisi erittäin vaikea tehdä. 

Ilmastonmuutoksen lisäksi monet muutkin ympäristöongelmat ovat parhaillaan räjähtämässä käsiin. Kirjassa kuvataankin Rooman klubin muotoilemia planetaarisia rajoja, elämälle välttämättömiä luonnon prosesseja, joista ihminen on ylittänyt jo usean tai lähestymässä niitä. Meidän on välttämätöntä vastata myös kaikkiin näihin kestävyysongelmiin samalla, kun vastaamme ilmastonmuutokseen. Esitetty markkinamekanismi ei kuitenkaan vastaa tähän haasteeseen.

Markkinamekanismin varaan laskeminen myös supistaa taloudellisen ajattelun mahdollisuuksia. Kirjassa todetaan, että ”Markkinatalouteen ja kapitalismiin pohjautuvaa järjestelmää ei ilmastonmuutoksen vaatimassa aikaraamissa ole mahdollista muuttaa, mutta markkinat pitää saada toimimaan oikein ulkoisvaikutusten hinnoittelun kautta.” Talous ei kuitenkaan tälläkään hetkellä ole millään tavoin puhdasta markkinataloutta, vaan jatkuvasti poliittisesti muokkautuva yhteiskunnallinen instituutio. Järjestelmän muuttaminen kuulostaa vallankumoukselliselta, vaikka todellisuudessa taloutemme voi muokkautua myös vähitellen demokraattisen keskustelun kautta ja sen seurauksena, että asioiden painoarvoja priorisoidaan uudelleen. 

Lisäksi kieltotalouden näkeminen vain huonona vaihtoehtona on mielestäni liian yksioikoista. Asioiden kieltäminen ei ole poliittisesti mahdotonta, kuten Suomen hiilenpolttokielto 2030 todistaa. Käytännössähän myös markkinoihin perustuvan lähestymistavan on monessa tapauksessa johdettava joiden asioiden loppumiseen kokonaan. Kirjassa esimerkiksi viitataan Carbon Tracker -ajatushautomon arvioon siitä, kuinka suuri osa maailman fossiilivaroista on jätettävä käyttämättä. Päästökauppa voi epäonnistua ja hiilensidontateknologia myöhästyä toivotusta aikataulusta, mutta kielto on kielto ja loppu on loppu. Mielestäni kielto on riskittömimpiä olemassa olevia ratkaisuja nykyisestä kriisistä selviämiseen. Lisäksi se on mielestäni hyvin yhdistettävissä esimerkiksi rajattuihin markkinamekanismeihin, verotuksellisiin ratkaisuihin ja erilaisten toimijoiden kannustamiseen.

Talous on keskeisessä roolissa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja valta tehdä siihen liittyviä ratkaisuja on tärkeää osata käyttää oikein. Tienhaarassa kannustaa käymään ilmastokeskustelua juuri tällaisella yhteiskunnallisella tasolla, ymmärryksellä tilanteen kiireellisyydestä ja tarjoamallaan monipuolisella tietopohjalla, mikä on erittäin merkittävää.

Kirja: Metsä Meidän jälkeemme

Sain joululahjaksi kirjan Metsä meidän jälkeemme (Jokiranta, Juntti, Ruohonen, Räinä, LIKE 2019). Se on neljän journalistin taiten kokoama 270-sivuinen teos metsiemme nykytilasta ja voitti viime vuoden Tieto-Finlandia -palkinnon. Suomalaisen metsätalouden historia avataan kirjassa kattavasti ja luonnon monimuotoisuutta, ilmastoa sekä metsäelinkeinoja käsitellään monipuolisesti. Kirjaan on haastateltu lukuisia tutkijoita ja se on lähteistetty hyvin. Lisäksi se on täynnä niin kauniita koko aukeaman kuvia, että niiden äärelle todella pysähtyy kuvittelemaan itsensä aarniometsään, vaaran laelle tai kävelemään Lönnrotin jalanjäljissä Vienan Karjalan ikiaikaista polkua. 

Kirjan keskeinen sanoma on, että Suomen metsiä käytetään liian tehokkaasti hyödyksi. Metsät ovat olleet keskeisesti nostamassa Suomen taloutta sodan jälkeen, kasvun vuosikymmeninä ja metsäteollisuus on edelleenkin merkittävimpiä teollisuudenalojamme. Tämä kehitys on kuitenkin samalla johtanut merkittäviin ympäristöongelmiin. Metsä meidän jälkeemme kehottaa pohtimaan, mitä me suomalaiset haluamme ja tarvitsemme metsiltämme nyt: kaikkea emme voi samaan aikaan saada. 

Metsätalouden kattavuudesta ja tehokkuudesta löytyy kirjassa paljon hätkähdyttäviä esimerkkejä:

  • Suomessa vain muutaman prosentin metsästä on arvioitu olevan luonnontilaista ja esimerkiksi Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa 95 % metsistä on puuntuotannossa.
  • Puuta kaadetaan alaikäisenä. Esimerkiksi männyt kaadetaan usein 60 – 80 -vuotiaina, kauan ennen niiden täysikasvuisuutta tai edes pituuskasvun pysähtymistä 100 -150 -vuoden iässä. 1800-luvulla rakennuspuuksi kelpuutettiin vasta yli 140 -vuotias mänty (honka), mutta tästä ollaan tultu alaspäin niin, että nykyisiä minimivaatimusten tukkeja tarvitaan neljä, jotta tilavuus vastaa yhtä 1850-luvun tukkia. Liian aikaisen hakkuun lisäksi myös puiden nopeutunut kasvuvauhti vaikuttaa siihen, että hyvälaatuista rakennuspuuta on nykyään vähemmän tarjolla.
  • Hyvin kasvavaa metsää on luotu lisää ojittamalla suota käsittämättömän laajassa mittakaavassa. Kuudesosa Suomen pinta-alasta on tällaista ojitettua suota, ojaa on kaivettu reilusti yli miljoona kilometriä erityisesti 60-, 70- ja 80-luvuilla. Ojitus on kuivattanut metsänpohjaa ja edistänyt puiden kasvua. Tämä on osaltaan merkittävästi lisännyt maamme puuston kokonaistilavuutta, jonka kokonaisuudessaan on laskettu kasvaneen miljardilla kuutiolla vuodesta 1960 vuoteen 2017. Ojitus on johtanut typen ja fosforin huuhtoutumiseen metsämaasta vesistöihin ja toisin kuin pitkään oletettiin, huuhtoumat eivät ole merkittävästi vähentyneet kun ojituksesta on kulunut aikaa, vaan typen kohdalla jopa lisääntyneet. Lisäksi tällainen metsänparannustoiminta on metsäekologien Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen mukaan tuhonnut vain muutamassa kymmenessä vuodessa suuren osan soiden ja pienvesien vuosituhansien aikana syntyneestä monimuotoisuudesta.
  • Suomen energia- ja ilmastostrategiaan on kirjattu 80 miljoonan kuution hakkuutavoite vuosikymmenen puoliväliin mennessä. Tavoite on ennätyksellinen, sillä vuonna 2017 hakkuumäärä oli 72 ja 2013 65 miljoonaa kuutiota. Suomen ympäristökeskuksen tutkija Sampo Soimakallio tiivistää ilmasto-ongelman: ”Lisäämällä hakkuita siirrämme enemmän hiiltä ilmakehään. Se ei ole sen monimutkaisempaa.” WWF:n metsäasiantuntija, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Panu Kunttu sanoo yhtä lailla suorat sanat: ”Tieteen näkökulmasta asiassa ei ole mitään epäselvää. Nykyiset hakkuumäärät pienentävät merkittävästi metsien hiilinielua, kuormittavat vesistöjä ja heikentävät metsäluonnon monimuotoisuutta.”

Mitä kirja tarjoaa ratkaisuksi? Merkittävin ehdotus on metsäteollisuuden hidastaminen. Soveltavan ekologian professori Mikko Mönkkönen toteaa, että jos hakkuutavoitetta nostamisen sijaan lasketaan aiemmalle tasolle noin 65 miljoonaan kuutioon ”Se pitää yhä melkoisen metsäteollisuuden yllä.” Esimerkiksi valtion maiden hakkuita ja hakkuumääriä tulisi tarkastella kriittisesti. Yleisen poliittisen ohjauksen näyttämää suuntaa tulisi arvioida. Metsässä pitäisi lisäksi nähdä muutakin tuottopotentiaalia kuin vain puu – esimerkiksi matkailu, hiilensidonta, mahla ja pakurikääpä sekä luonnon monimuotoisuuden taloudellinen potentiaali uusien innovaatioiden lähteenä.

Lisäksi esiin nousee tarve metsänkäytön perustoimintatavan muuttamiseen  avohakkuista jatkuvaan kasvatukseen. Jatkuva kasvatus voi tuottaa parempilaatuista puuta, jota voisi myydä esimerkiksi rakennuspuuksi mahdollisesti paremmilla tuotoilla. Se säilyttää maisemaa ja luonnon monimuotoisuutta, kuten metsälintukantoja. Lisäksi jatkuvalla kasvatuksella on mahdollista merkittävästi vähentää ravinnehuuhtoumia, kun ojitettujen alueiden metsät ovat nyt tulossa hakkuuikään. Luonnonvarakeskuksen Mika Nieminen kertoo, että mikäli näillä ojitusalueilla tehdään avohakkuuta ja maanmuokkausta, ravinnehuuhtoumat voivat kasvaa kymmenkertaisiksi verrattuna kangasmailla tehtäviin hakkuisiin. Siksi Luonnonvarakeskus suosittaa alueille jatkuvaa kasvatusta. Valtion ei tulisi myöskään enää tukea kunnostusojitusta, jota Nieminen pitää pitkälti turhana mutta tuen itsessään ylläpitämänä toimintana.

Metsä meidän jälkeemme kertoo kauniisti ja tuo ilmiöt lähelle. Välillä ehkä hiukan liiankin lähelle: kirja esimerkiksi esittelee surullisen lähikuvan pienestä tytöstä, jota metsätalouden myötä kasvaneiden puutiaiskantojen seurauksena punkki melkein puri. Myös arvotus, että talousmetsä ei ole oikeaa metsää, on mielestäni turhan raflaava näkökulma. Se kuitenkin herättää ajatuksia. Tällainen kyseenalaistaminen on myös kirjan parasta antia. Esimerkiksi metsistä käyttämäämme kieltä avataan: puhutaan metsänhoidosta, mutta kaipaako metsä todella hoitoa? Puhutaan nuorista ja vanhoista metsistä, mutta ilman avohakkuisiin perustuvaa puunkorjuuta sellaisia ei ole – on vain metsää.