Demokratian viimeinen mahdollisuus

Mitä sinulle korvaamatonta ilmastonmuutos uhkaa?

Palaan tähän kansalaisjärjestöjen ilmastovaalikampanjan kysymykseen jälleen näin ennakkoäänestyksen ensimmäisenä päivänä. Yksi niistä asioista nimittäin on demokratia.

Demokratia on sananakin sellainen, joka kaikuu pelkkää hyvää. Se on sivistyneen päätöksenteon itseisarvo, monet laskevat sen yhdeksi tärkeimpien arvojen joukkoon. 

Demokratia edustaa hyvää hallintoa, oikeudenmukaisuutta ja kansalaisten tasa-arvoa. Kaikki ovat yhdellä äänellään mukana ja politiikkojen on edistettävä yhteistä hyvää tai he menettävät valtansa. 

Demokratian tilanne maailmassa ei ole kuitenkaan niin hyvä, kuin se on aiemmin ollut. 13 vuotta demokratian tila on heikentynyt suuremmassa osassa maita kuin missä se on parantunut ja saman Freedom Housen raportin mukaan 39 % maailman ihmisistä elää vapaissa maissa. Vaikka demokratia on itseisarvo, se ei ole itsestäänselvyys. 

Demokratian on nyt puolustettava vahvasti paikkaansa. Aivan keskiössä tässä on ekologinen kriisi ja sen pysäyttäminen. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ovat ongelmia, joille ei ole laajuudessaan, kattavuudessaan eikä vakavuudessaan historiassa vertaista. Nyt aloitettu liha- lento- ja autokeskustelu todistaa siitä, kuinka länsimaisten ihmisten on luovuttava monesta saavutetusta edusta ja muutettava elämäänsä, jotta pääsemme jälleen luonnon kanssa tasapainotilaan. Esimerkiksi Korvaamaton -kampanjan esittämä keinovalikoima tulevalle hallitukselle osoittaa, mistä kaikesta on kysymys puolentoista asteen tavoitteen saavuttamiseksi. 

Olemme siis täysin uudenlaisessa tilanteessa eikä olekaan kaukaa haettua kysyä, kykeneekö demokratia selviytymään tällaisesta haasteesta. Ovatko kansalaiset valmiita äänestämään oman etunsa mukaisesti ja poliitikot toimimaan heti? Se selviää nyt. On aika osoittaa, että ymmärrämme mistä on kysymys ja ovat valmiita tekemään, mitä pitää. Ellemme onnistu, ei demokratian tilanne kiihtyvästi laajenevan puutteen, resurssisotien ja talouden romahtamisen tulevaisuudessa näytä tietenkään hyvältä.

Nämä ovat todella ilmastovaalit siksi, että nyt valittava on Suomessa viimeinen eduskunta, jolla on aikaa lopettaa nykyinen kurssimme kohti tuhoa ja kääntää se 1,5 -asteen polulle. Maailman päästöt ovat edelleen kasvussa. Meidän tulee nähdä käännös päästöjen vähenemiseen aivan tulevina vuosina – muuten alkaa olla monilla mittareilla liian myöhäistä pelastaa maailmaa ja sivilisaatiota tuholta.

Siksi päätän kliseisiin.

Nyt tai ei koskaan.

Äänestän. Äänestä.

Rohkeutta, Rinne

On jännä olo, kun tuntuu, että vaalilupaukset on petetty jo ennen vaaleja. Katsoin eilisen Ylen Antti Rinteen tentin saadakseni selvää siitä, mikä on SDP:n lihaverokanta. Ja sieltä se nyt selvästi tuli – ei lihaverolle. SDP:n kanta on Rinteen kertomana muuttunut heikompaan niin tässä asiassa kuin alunperin iloitsemassani näkemyksessä hakkuumääristä. Eikä SDP ole yksin – Sipilä kutsui vasta syksyllä kaikki puolueet pyöreän pöydän ääreen sopimaan vahvemmista ilmastotoimista, joilla ”Suomella on mahdollisuus nousta ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun suurvallaksi.” Nyt kuitenkin Helsingin Sanomien kyselyssä Suomen tavoitteiden tiukentamisesta olivat pyöreän pöydän joukosta livenneet keskusta itse ja kristillisdemokraatit, joiden mielestä Suomen nykyistä päästövähennystavoitetta ei ole syytä kiristää. 

En haluaisi epäillä Rinteen rehellisyyttä eilen, kun hän sanoi SDP:n tavoittelevan puolentoista asteen maailmaa. En epäile hänen aitoa huoltaan isoisänä ja kansalaisena, kun hän avasi puheenvuoronsa ilmastoteemalla. Uskon sen sijaan, että hänellä ei ole käsitystä siitä, kuinka merkittävistä toimista todella on kysymys puolentoista asteen politiikassa. Jos puolentoista asteen tavoitetta todella halutaan tavoitella, yhtään keinoa ei ole varaa jättää käyttämättä. Sen sijaan on luultavaa, että kristillisdemokraatit ja keskusta ovat mittakaavasta paremmin perillä ja alkavat siksi pakittaa aiemmin puhutusta ilmastotoimien kirittämisestä. Niin tai näin, tämä on täysin vastuutonta.

Nyt poliitikoilta vaaditaan ensinnäkin perehtyneisyyttä. Heidän on syvällisesti ymmärrettävä, kuinka äärimmäisestä ongelmasta on kysymys. Poliitikkojen on uskallettava pohtia kaikkia mahdollisia kehityskulkuja ja tunnustettava, että pahin mahdollinen skenaario on mahdollinen.

Tämän lisäksi poliitikkojen on oltava poikkeuksellisen rohkeita. Heidän on hahmotettava roolinsa vastuullisina murroksen ajassa, jossa pelissä on enemmän kuin koskaan ja jossa paljon menee uusiksi. Ei ole juuri sellaisia elämän osa-alueita, jotka eivät vaikuttaisi ilmastonmuutokseen eikä ainuttakaan sellaista, johon se ei vaikuttaisi. 

On muistettava, että kansalaiset aivan todella ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta ja haluavat toimia. On muistettava lakkoilevien nuorten painava vaatimus tulevaisuudesta. Jotta tarpeelliset, kiireelliset muutokset saadaan tehtyä, olisi lisäksi syytä julistaa seuraavan hallituskauden aluksi ilmastohätätila. Tämä antaisi legitimiteettiä suurille politiikkamuutoksille ja yhteishenkeä kansalle lisääntyvien vaikeuksien keskellä.

Tärkeä kulma on kuitenkin myös, että toistaiseksi meillä täällä on vielä kaikki ihan hyvin. Rauhan ja kylläisyyden keskellä ilmastotoimista on myös mahdollisuus innostua. Antero Vartialla oli mielestäni viisautta, kun hän Ylen jutussa totesi perustamastaan Kompensäätiöstä: ”Töitä on paljon, ja edessä on kallis projekti, jonka seurauksista ei ole varmuutta. Mutta samaan aikaan en ole koskaan iloinnut elämästä yhtä paljon kuin nyt. Olen sitä mieltä, että sosiaalisena eläimenä meihin on leivottu sisään se, että haluamme hyvää muille. Elän nyt ylivoimaisesti elämäni parasta aikaa.”

Siis rohkeutta, Rinne ja kaikki muut. 

Kirkosta mallia ja hiilineutraaliksi!

Viime kuussa saimme ilahduttavan uutisen: kirkko tavoittelee hiilineutraaliutta vuonna 2030. Päästövähennykset muodostavat 80 % tavoitteesta, loput on tarkoitus kompensoida.

Kirkon suunnitelmat tavoitteeseen pääsemiseksi näyttävät hyvältä. Ensinnäkin kirkko haluaa tehdä kattavat statistiikat nykytilasta ja metsien hiilinielupotentiaalista laskeakseen tavoitteensa tarkasti ja arvioida tavoitteen etenemistä vuosittain. On lisäksi mielestäni aina vakuuttavaa, kun varsinaisen tavoitevuoden lisäksi on antaa myös konkreettisia välitavoitteita. Tällaisia ovat sähköauton latauspiste kaikissa tiekirkoissa 2021, öljylämmityksestä luopuminen seurakuntien kiinteistöissä 2025 mennessä sekä se, että jokaisella seurakunnalla on vuonna 2025 Kirkon ympäristödiplomi. Tavoitteen toteutumisen esteenä saattaa tosin olla se, että seurakunnat ovat päätöksenteossaan itsenäisiä – kirkkohallituksen päättämässä ilmastostrategiassa esitetty tavoite ei siis sido niitä. Toivon kuitenkin, että kirkko onnistuu olemaan asiassa yhtenäinen ja tuki sekä neuvonta saa seurakunnat innostumaan yhteiseen, tyylikkääseen tavoitteeseen. 

Kirkkoa voi toimijana ehkä parhaiten tässä verrata kaupunkeihin, joista esimerkiksi Turku tavoittelee hiilineutraaliutta 2029, Helsinki 2035, Oulu 2040 ja Jyväskylä 2050. Valtio on jo eri tason toimija, mutta kunnianhimoa voi silti vertailla: Suomella ei ole kansallista hiilineutraaliustavoitetta. Ilmastolaissa on määritelty, että päästöjä vähennetään vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990-tasosta 80 %, mutta hiilineutraaliudesta ei puhuta mitään. 

Nyt on hyvä hetki asettaa Suomelle hiilineutraaliustavoite heti tulevan eduskuntakauden aluksi ja muutenkin kiristää ilmastotavoitteiden tasoa huomattavasti nykyisestä Pariisin ilmastosopimuksen raportointia varten, joka alkaa 2020. 

Hiilineutraalius on tapa konkretisoida ilmastotavoitteita. Se ei kuitenkaan ole mittarina täydellinen. Hiilineutraaliudelle ei ole virallista laskentatapaa. Jos neutraaliuden saavuttamiseksi osa päästöistä kompensoidaan, ollaan kirjavien kompensointikäytäntöjen tiellä, eikä ilmastohyöty välttämättä ole todellinen. Lisäksi ongelmaksi muodostuu, mitkä päästöt lasketaan minkäkin instanssin alle – miltä osin kirkko on vastuussa työntekijöidensä liikkumisesta töihin? Miltä osin kaupungit ja valtio ovat vastuussa kansalaistensa kulutuksesta? 

Valtion kohdalla ei riitäkään hiilineutraaliustavoite, ainakaan mikäli se ei ota kansalaisten kulutuksesta aiheutuvia päästöjä huomioon. On laskettava, että yksittäisen suomalaisen hiilijalanjälki on maapallon kannalta kestävä. Tähän valtiolla on esimerkiksi verotuksen muodossa valtaa vaikuttaa toisella tapaa kuin vaikkapa kunnilla ja seurakunnilla. 

Hiilineutraalius on lisäksi Suomelle lopulliseksi tavoitteeksi liian helppo. Olemme valtavan suuri, metsäinen maa, jossa asuu vain vähän ihmisiä. Meidän ei tule saada kompensoida suuria päästöjä vain suurilla metsillä. Suomen metsät kuuluvat pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen, joka muodostaa Siperian metsien kanssa kokonaisuuden. Samalla tavalla kuin Brasilian sademetsistä puhutaan maailman keuhkoina, ei Brasilian keuhkoina, on rehellisesti käsiteltävä myös Suomen metsiä. Tästä johtuen Suomen tulee tavoitella hiilinettonegatiivisuutta. 

Tärkeintä on, että kansallisella tasolla sitoudutaan niihin tavoitteisiin, joilla ilmastonmuutos saadaan hillittyä 1,5 -asteeseen. Jotta tätä voidaan vertailla, tarvitaan kuitenkin asiantuntemusta ja selvitystyötä. Hiilineutraaliustavoitteet auttavat tiettyyn pisteeseen saakka kunnianhimon vertailussa helpommin. Tässä siis eri puolueiden hiilineutraaliustavoitteet: 

Vasemmistoliitto: hiilinegatiivinen 2030 -luvun alussa

Vihreät: 2030

RKP: 2035

SDP: 2035

Keskusta: 2045

Kokoomus: ainakin ennen vuotta 2050, mutta milloin?

Kristillisdemokraatit: –

Perussuomalaiset: – 

Siniset: –

Suomen ilmastopaneeli: viimeistään 2035

Ei uusille sellutehtaille

Suomessa yksi merkittävimmistä ilmastokeskusteluista liittyy metsien käyttöön ja hakkuumääriin. Mielestäni eräs tärkeä seikka on kuitenkin jäänyt liian vähälle huomiolle: uusien sellutehtaiden rakentamissuunnitelmat ja niiden estäminen.

Kun puhumme siitä, kuinka paljon metsää tulisi hakata, moni metsänomistaja ja metsäalan puolestapuhuja herää muistuttamaan, että metsät ovat pitkälti yksityisomistuksessa ja valtio ei voi hakkuumääristä päättää. Tietyllä tavalla näin tällä hetkellä onkin. Tarvitsisimme todella kovan hätätilamentaliteetin, jotta poliitikoilla riittäisi rohkeus sanella, mitä yksityiset omistajat saavat metsillään tehdä. Tällainen rajoittaminen ei myöskään olisi tietenkään järkevä lähtökohta politiikalle, jos muita keinoja on käytettävissä.

Valtiolla on kuitenkin keinoja vaikuttaa siihen, mitkä ovat puukaupan markkinat ja miten metsänomistajien kannattaa toimia. Valtion tulisikin hillitä markkinoita estämällä uusien sellutehtaiden rakentaminen Suomeen. Perusteena tälle on, että raaka-ainetta tehtaiden käyttöön ei ole kestävästi saatavilla. Tehtaista tehdään ympäristövaikutusten arviointi ja puun tarve olisi mitä suurimmassa määrin syytä ottaa huomioon, ennen kuin tehtaille annetaan rakennuslupa. 

Suomeen on suunnitteilla lukuisia sellutehtaita. Mikäli kaikki hankkeet toteutuisivat, ne vaatisivat 16 miljoonan kuutiometrin lisäyksen puun tarpeeseen vuosittain, kertoo Maaseudun tulevaisuus ja listaa käynnissä olevat hankkeet. 

  • Boreal Biorefin hanke Kemi­järvelle odottaa ympäristölupaa aivan lähiaikoina Pohjois-Suomen aluehallintovirastolta. 
  • Finnpulp on saanut luvan maailman suurimman sellutehtaan perustamisesta Kuopioon. Hankkeesta on jätetty vielä valitus korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
  • KaiCell Fibers on jättänyt ympäristölupahakemuksen Pohjois-Suomen aluehallintovirastolle sellutehtaan perustamisesta Paltamoon. 
  • Metsä Group suunnittelee Kemin sellutehtaan uudistamista huomattavasti nykyistä suuremmaksi. 
  • Samoin Stora Enso suunnittelee merkittävää laajennusta Oulun tehtaaseensa.

Katsoin Finnpulpin hankkeen saamaa Itä-Suomen aluehallintoviraston myöntämää ympäristölupaa. Hankkeen ympäristövaikutuksia on arvioitu tarkasti vesistön, kalaston, tehtaan toiminnasta syntyvien päästöjen ja melusaasteen osalta, mutta ei sen perusteella, mitä raaka-aineen korjuu aiheuttaa ympäristölle siellä, mistä se korjataan. Näin, vaikka luvassa todetaan: ”tehdas käyttää vuosittain noin 6,7 miljoonaa kuutiota puuraaka-ainetta eli keskimäärin runsas 18 000 kuutiota päivässä. Noin 70–75 % tehtaan puuraaka-aineesta on arvioitu olevan kotimaasta hankittavaa pyöreää kuitupuuta. Sahahakkeen käytön on arvioitu olevan noin 10–15 % tehtaan puuraaka-aineen tarpeesta. Tuontipuun osuudeksi puunhankinnasta on arvioitu myös noin 10–15 %.”

Aluehallintovirastolla on siis hyvin tiedossa se, millaista puuta ja mistä on ajateltu hankittavan. Tästä huolimatta päätöksessä ei oteta kantaa toiminnan tämän puolen kestävyyteen. Voisiko näin kuitenkin tehdä?

Hakkuumäärät ovat jo kasvaneet yli kestävän tason, pitkälle kiitos Äänekosken toissa vuonna avatun sellutehtaan, joka käyttää puuta yksin lähes 6 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Silti jo nyt suunnitteilla tai prosessissa olevilla hankkeilla on mahdollisuus lähes kolminkertaistaa Äänekosken tarvitsema puumäärä. Vaikka osa puusta tulisikin naapurimaista, tällainen kehitys ei ole kestävää. 

Jos nämä tehtaat rakennetaan, on hakkuiden rajoittamiseen pyrkiminen entistä vaikeampaa. Tehdyt investoinnit edellyttäisivät puun saantia ja osakkeenomistajilla olisi sekä varaa että kannustin tehdä kaikkensa sen eteen, että poliitikot eivät uskalla puuttua heidän liiketoimintansa edellytyksiin.

Tilanne pahenee jokaisesta uudesta laitoksesta, joka käyttää puuta lähtökohtaisesti lyhytaikaisiin sellutuotteisiin. Näiden laitosten syntyminen on estettävä. Tästä puolesta on nyt puhuttava, ennen kuin laitokset saavat toteuttamisluvan. Aluehallintovirastojen ympäristöluvituksessa on otettava huomioon metsäluontomme kestävyys, hiilivarasto- ja nieluvaikutukset ja Suomen kansainväliset ilmastositoumukset.  

Jotta saamme hiilivarastot säilymään uskon, että metsänomistajia tulisi lisäksi palkita tästä. Metsänomistajille voisi olla järkevää maksaa korvausta metsän säilyttämisestä.

Jokaista tarvitaan tekemään ilmastovaalit

Mitä sinulle korvaamatonta ilmastonmuutos uhkaa?

Kysyimme tätä eilen ohikulkijoilta Jyväskylän keskustassa ja saimme paljon koskettavia vastauksia. Joku sanoikin hyvin, että eikö parempi kysymys olisi, mitä se ei uhkaa? Niinpä. 

Kysymys liittyy eilen alkaneeseen ympäristöjärjestöjen yhteiskampanjaan ilmastovaalien puolesta. Suomalaisista suurin osa on ilmastonmuutoksesta huolissaan. Se on suuri voima, joka tulee nyt näyttää näissä vaaleissa. 

Eduskuntaan tarvitaan ihmisiä, jotka tietävät ilmastonmuutoksesta tarpeeksi ymmärtääkseen, kuinka äärimmäisestä ongelmasta on kysymys. Valittavilta poliitikoilta vaaditaan myös suhteellisuudentajua. Jos tätä asiaa ei saada kuntoon, millään muulla ei ole merkitystä.

Ilmastovaaleja on tärkeää tehdä jo ennen äänestämistä. Mitä enemmän aiheesta puhutaan näin vaalien alla, sitä paremmin niin ehdokkaiden kuin puolueidenkin on pohdittava asiaa ja otettava kantaa. Puhetta, toimintaa ja kirjoituksia tarvitaan, jotta mikään vähemmän tärkeä ei pääse valtaamaan poliittisen keskustelun areenaa näinä kriittisinä kuukausina. Näin jo Twitterissä kuvan, jossa aikaa ilmastonmuutoksen torjuntaan laskettiin päivissä. Valitun eduskunnan on tunnettava, että heillä on heti kautensa alussa kansan vahva tuki aloittaa kaikki ne toimet, jotka ilmastonmuutokseen vastaamiseksi tarvitaan.

Jos ilmastonmuutos yhtään ahdistaa, kannattaa tulla mukaan ilmastotoimintaan! Kaikkialla tapahtuu paljon ja jokaista tarvitaan. Tulin juuri esimerkiksi Greta Thunbergin tueksi järjestetystä lakosta ja aion seuraavaksi twiitata häshtägeillä #korvaamaton, #ilmastovaalit ja #NytOnPakko. Istu Gretan kanssa -mielenosoituksia järjestetään useilla paikkakunnilla ja niihin voi mennä kuka vain mukaan. Ja häshtägejä käyttämällä saa sekä oman näkemyksensä esiin että itse asiasanat eteenpäin. Pidetään ääntä ja koitetaan tehdä se, mitä tehtävissä on!

Sarjassamme väitteitä, joita en jaksaisi enää kuulla: ”Kuluttajan valinnoilla on väliä”

Yleltä ilmestyi eilen juttu siitä, millaisin keinoin yksilö voi vaikuttaa oman elämänsä päästöihin. Tällaisella erittelyllä on ansionsa siinä, että se kuvaa, mistä päästöt syntyvät. Jutun pääpointti siitä, että yksilöiden vastuulla olisi 70 prosenttia Suomen ilmastopäästöistä on kuitenkin harhaanjohtava ja näin vaalien alla myös vaarallinen. Seuraavassa neljä syytä, miksi.

  1. Ihmiset eivät muuta käyttäytymistään ollenkaan tai tarpeeksi nopeasti.

Ilmastonmuutoksen torjuntaan on noin kymmenen vuotta aikaa. Se ei ole juuri mitään. Silti  ehkä eniten yksilönäkökulmasta käsitellyt lihansyönti ja lentomatkailu – mitä niille on käynyt? Lihankulutus ei vähentynyt Suomessa vuonna 2018 edelliseen vuoteen verrattuna. Lentomatkailu taas on lisääntynyt rajusti viime vuosikymmeninä ja sille povataan edelleen huimaa kasvua maailmanlaajuisesti. On selvää, että olemattomalla muutosnopeudella tai väärään suuntaan kehittymisellä ilmastonmuutoksen torjunnasta ei tule kerta kaikkiaan yhtään mitään. Yksilöiden ilmastotekoihin ei ole luottamista. Sillä ei ole väliä, kenen vastuulla asian pitäisi kunkin mielestä olla – jos jokin ei toimi, se ei vain toimi.

2. Ihmisellä ei ole intressiä toimia yhteiseksi hyväksi ilman varmuutta siitä, että toisetkin tekevät niin. 

Tämä ei tietysti ole näin mustavalkoista, uskon kyllä pyyteettömään hyvään. Argumentti ”miksi mun pitäisi kun muutkaan ei tee” on kuitenkin yhteiskunnallisesti ihan pätevä. On päättäjien tehtävä asettaa normit ja kannustimet niin, että jokainen voi luottaa kaikkien olevan samassa veneessä.

Suomalaiset totesivat tuoreessa Helsingin Sanomien  galluptutkimuksessa kannattavansa sellaisia ilmastotekoja, jotka eivät osu heihin itseensä. Tästä syystä on olennaista, että kun erilaisia ilmastotoimia tehdään, niitä kohdistetaan tasaisesti koko väestöön, jotta kitkaa syntyisi mahdollisimman vähän.

3. Yksilön mahdollisuus vaikuttaa päästöihinsä on erittäin rajallinen

Kun asumme kaupungeissa ja kaukolämmön piirissä, yhteiskunnalla on suurimman osan meistä kohdalla päätäntävalta siitä, paljonko asumisemme tuottaa päästöjä. Asuminen on merkittävin suomalaisen hiilijalanjälkeen vaikuttava tekijä. Yhteiskunnalla on myös valta vaikuttaa joukkoliikenteeseen, kaavoituksen kautta asuinpaikkoihin ja siten siihen, tarvitaanko autoa vai ei. Yhteiskunta vaikuttaa siihen, onko sähköautoille latauspistokkeita vai ei. Yhteiskunta vaikuttaa siihen, onko tuulivoimalle kaavoitettu tilaa eli kuinka paljon siten tuotettua sähköä on saatavilla…listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Yhteiskunnassa asioita hoidetaan yhdessä juuri siksi, että niitä on vaikea tai mahdoton hoitaa yksin. Ilmastonmuutos on tästä erinomainen esimerkki.

4. Hiilinielujen kysymys korostaa ilmastonmuutoksen yhteiskunnallista luonnetta

Ne valinnat, joita yksilö voi ilmaston eteen tehdä, ovat yleensä vaihtoehtoja pahan ja vielä pahemman väliltä. Miten hyvin ikinä valitsenkaan esimerkiksi ruokani tai liikkumiseni, niin siitä syntyy vielä toistaiseksi ainakin jonkin verran päästöjä. Olemmekin ilmastonmuutoksen torjunnassa niin myöhässä, että hiilinieluja tarvitaan tätä korvaamaan. Olisiko siis yksilötason ratkaisu se, että jokaisen pitää itse omin pikku kätösin istuttaa puita omia päästöjään korvaamaan?

Erilaisia kompensaatiomalleja toki löytyy ja ahdistunut ihminen voi niiden kautta laittaa rahansa tekemään ilmastonmuutoksen vastaista työtä. Pointtini kuitenkin on, että hiilinielukysymys osoittaa ongelman mittakaavan, tarvittavien ratkaisujen systeemisen laajuuden ja yhteiskunnallisen luonteen – ehkä paremmin kuin mikään muu seikka. 

Toivoisinkin, että media luopuisi puhumasta ilmastonmuutoksesta yksilöiden ilmastotekoja korostaen. Varsinkin näin vaalikevään aikana olisi erittäin olennaista korostaa, että ongelma on yhteiskuntamme rakenteisiin perustuva, maailmanlaajuinen, äärimmäisen akuutti ja hirvittävän vaarallinen. Vastuuta tällaisesta ei voi vierittää yksilöiden harteille. Silloin emme koskaan onnistu ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä.

Puurakentaminen on valopilkku, josta kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä

Olin viime viikolla kuuntelemassa Suomen luonnonsuojeluliiton tilaisuudessa asiaa metsien hiilinieluista. Olen jo aiemmin käsitellyt sitä, kuinka tärkeä aihe on kysymyksessä – ilman nieluja emme tästä selviä. Mutta eikö kuitenkin tärkeintä ole korvata fossiilisia? Suojeluasiantuntija Otto Bruun kertoi, että aina ei edes näin. Esimerkiksi biopolttoaineiden kohdalla fossiilisten korvaaminen ei välttämättä kannata: kun niiden heikomman hyötysuhteen päälle lasketaan se, että ne eivät enää ole metsässä hiilinieluina, niin ilmastolle olisikin parempi käyttää fossiilisia. 

Tämä ristiriitaisen kuuloinen tieto kertoo kaksi asiaa. Ensinnäkin se kertoo, kuinka pahasti olemme myöhässä. Olisimmeko vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten voineet korvata öljypohjaisia tuotteita biotuotteilla kaikessa rauhassa, kun nielujen tarpeesta ei olisi vielä ollut näin kauhea hätä? Varmasti monia mahdollisuuksia järkeviin, asteittain eteneviin systeemisiin muutoksiin on hukattu, kun ei ole toimittu ajoissa.

Toinen asia on, että puukysymyksiin on keskityttävä tarkoin, jotta saamme nielut parhain mahdollisin keinoin käyttöön. Lähtökohta on kuitenkin selvä. Metsässä, jota ei hakata, hiilivarasto säilyy ja puiden kasvu toimii vuosittain hiilinieluna. Tästä ei ole järkevää kysymystä, vaikka metsäteollisuuden intressissä onkin koettaa hämmentää asetelmaa. Lisähakkuut eivät ole kestävä ratkaisu.

On kuitenkin valopilkku, josta kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä – nimittäin puurakentaminen! Rakennuksessa vanhan puun hiili säilyy tallessa samalla kun sen tilalle metsässä kasvaa uusi. Puurakentamisesta toivotaan Suomelle vientialaa ja se resonoi hyvin myös homekoulukeskustelun kanssa. Kyseessä on siis lähtökohdiltaan kestävä, hyvin Suomelle sopiva bisnes. Alalla on suuri potentiaali esimerkiksi puukerrostalojen rakentamisessa. Valmistustekniikat ovat kehittyneet ja esimerkkitalojakin löytyy jo eri puolilta Suomea. Ilmaston muuttuessa joudumme yhä useammin vaikeiden valintojen ja eturistiriitojen tielle. Tällaisesta konsensuksen lähteestä onkin siis syytä nauttia ja tehdä sen eteen mahdollisimman paljon! 

Valtiolla on jo nyt puurakentamisen strategia, jonka tavoitteena on vauhdittaa alan kasvua.  Strategia sisältää kuitenkin saman ongelman jota olen jo aiemmin blogissani valtion ilmastotoimien osalta kritisoinut: se perustuu pehmeisiin keinoihin ja on vaatimattomasti rahoitettu. 2,5 miljoonan euron budjetilla pyritään ”aktivoimaan sidosryhmiä” ja ”kannustamaan uusia toimijoita.” Tämä on toki hieno ja kannatettava asia, mutta ilmastonmuutoksen kiireellisyys kuitenkin edellyttää myös normeihin perustuvaa asian edistämistä.

Hyvä avaus oli Juha Sipilän twiitissään ehdottama puurakentamisen asettaminen etusijalle julkisissa rakennushankkeissa. Lisäksi kuntien kaavoituksessa tulisi kaavoittaa uusia asuinalueita ekoalueiksi ja puurakentamisen edellyttäminen olisi tässä hyvä keino, kuten kirjoitin tällä viikolla Keskisuomalaisen mielipidepalstalla. Puurakentamiselle soisi myös ohjattavan tarvittaessa valtiontukea, joka olisi summaltaan hiukan enemmän kuin puolikkaan puukoulun rakentamiseen riittävä summa.

Kiusallista ja käsittämätöntä – ilmastonmuutos ohitettiin vaalitentissä

On käsittämättömän noloa, että vielä tänä päivänä onnistutaan käymään korkean tason poliitikkojen puolitoistatuntinen, nettilähetyksenä maanlaajuisesti julkaistava keskustelu, jossa ilmastonmuutos ei ole käsittelyssä! Aivan viime hetkellä tänään käydyssä Jyväskylän talven suuressa vaalipaneelissa yleisöstä huudetaan ilmastonmuutoskysymys. Puoluejohtajat nyökyttelevät, että tärkeä aihe, mutta kukaan ei enää ehdi vastata. Ilmastokriisi ei todellakaan ole teema, jonka käsittelyn tulisi olla yksittäisten kansalaisten siviilirohkeuden varassa. Kerrataanko vielä, miksi kyse on maailman tärkeimmästä asiasta?

  1. Ilmastonmuutos uhkaa koko sivilisaatiotamme, ihmiselämän edellytykset tällä maapallolla ovat vakavassa vaarassa.
  2. Ilmastonmuutos koskettaa jo nyt jokaista meistä. Miljoonien ihmisten mahdollisuudet ruokaan, terveyteen ja elämään rauhassa ovat vakavasti kärsineet.
  3. Ilmastonmuutos on koko yhteiskuntajärjestelmämme rakenteita koskeva kysymys ja liittyy aivan jokaiseen aiheeseen.
  4. Ongelman ratkaisemisella on aivan valtava kiire – puhutaan kymmenestä vuodesta! Todellisuudessa olemme jo vakavasti myöhässä, sillä ilmasto muuttui jo.

Paneelissa puhuttiin vanhustenhoidosta, työstä ja näihin liittyen talouskasvusta, joka on monen poliitikon vakioratkaisu yhteiskunnan ongelmiin. Ilmastonmuutoksen poisjääminen ei ole vain yhden asian jättämistä pois – jos muita asioita käsitellään ilman sen läsnäoloa, niistä jää erittäin tärkeitä asioita käsittelemättä. Miten yhteiskunta huolehtii kaikista, kuten vanhuksista silloin, kun todetaan, että talouden kokonaiskasvu ei ole kestävän kehityksen ratkaisu? Mikä on työn rooli ilmastokriisin aikakaudella?

Politiikan business as usual -aika on jo loppunut. Kaikella tulisi nähdä uudet, ilmaston reunaehdot. Kiitos sinulle joka – tällä kertaa yksin – puhuit tästä tärkeimmästä asiasta.

BKT on huono mittari hyvälle taloudelle

Kirjoitin viimeksi positiivisesti yllättyneenä, että presidentti Niinistö kyseenalaisti talouskasvun uudenvuodenpuheessaan.

Yllättyneenä siksi, että ajattelu kasvun välttämättömyydestä on edelleen vahvasti läsnä yhteiskunnassamme. Ylen puoli yhdeksän uutisissa kerrottiin kasvun lopusta viime torstaina ”neutraalisti” seuraavin sanoin: ”Maailman talousvaikeudet ovat iskemässä Suomeen – – Suomen viennin kasvu lopahti jo viime vuonna. Viennin kilpailukyky on lisäksi joutumassa entistä kovempaan testiin Kiinan ja muun maailman hiipuvan kasvun takia.” Tämän jälkeen uutisessa kerrotaan, että Kiinan bruttokansantuotteen viimevuotinen kasvu, 6,6 %, oli heikoin vuosikymmeniin. 

Laitan ympäristön hetkeksi sivuun: eikö ole aika hurjaa, miten kiinni olemme täysin meistä riippumattomista asioista jahdatessamme kasvua? Esimerkiksi Kiinan kasvu tai kasvamattomuus on täysin suomalaisten vaikutusvallan ulkopuolella. Politiikka, joka ottaa kasvun pohjakseen, ei suojaa meitä maailmantalouden heilahteluilta eikä siltä mahdollisuudelta, että kasvu aivan yrittämättäkin loppuisi kokonaan esimerkiksi Euroopassa. 

Ja takaisin ympäristöön. Miksi kasvu on ekologisesta näkökulmasta huono asia? Eikö energiatehokkuuden, uusiutuvan energian ja kiertotalouden keinoin ole mahdollista jatkaa kasvun tiellä? Periaatteessa näin varmasti onkin, mutta käytännössä kuitenkaan ei. Kasvu syö liian nopeasti ekologisen kehityksen hyödyn. Jos esimerkiksi lentomatkustamisen päästöjä onnistuttaisiin vähentämään 20 % mutta matkustaminen lisääntyy samassa ajassa 100 %, päästöjen määrä per lento on pienentynyt mutta päästöjen määrä ilmakehässä kasvanut. Ilmastoratkaisujen kiireellisyyttä ei sovi hetkeksikään unohtaa. Kiertotalous ei esimerkiksi ole vielä lähelläkään pistettä, jossa uusia raaka-aineita ei enää tarvittaisi. Aikaa kulutuksen kasvattamiseen samalla kun parempia ratkaisuja vähitellen kehitetään ei ole.

Jos kasvu onnistutaan tuottamaan ekologisesti kestävästi, se on tietysti hyvä ja kannatettava asia. Koko kansantalouden bruttokansantuotteen kasvattamiseen tällaisesta kasvusta ei kuitenkaan ole.

Mitä sitten ratkaisuksi? Millainen talousjärjestelmän pitäisi olla, jotta se mahdollisimman hyvin turvaisi hyvinvoinnin ilman kasvua? Tämä kysymys on vaikea eikä siihen ole suoraa vastausta varmasti kenelläkään. Olemme täysin uuden tilanteen edessä.

Tiedon kerääminen kuitenkin auttaa, kun pitää miettiä parhaita politiikkaratkaisuja kasvuttomassa tilanteessa. Tällä hetkellä valtiontalouden onnistumista mitataan pitkälti bruttokansantuotteella ja sen kasvulla. BKT on kätevä mittari, joka korreloi suurpiirteisesti hyvin monien kehityskysymysten kanssa. Sen vakava puute kuitenkin on, ettei se ota ekologista kestävyyttä millään tavalla lukuun. Siksi tarvitaan uusia mittareita, joiden avulla hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen eri osa-alueita voidaan tarkastella kasvusta irrallaan. 

Tätä onneksi tehdäänkin jo. Agenda 2030 -kehitystavoitteiden mittaamiseen on päätetty YK:ssa yli 200 eri indikaattoria, kuten laadukkaan koulutuksen tavoitteeseen liittyvä lukemaan oppineiden lasten määrä sukupuolittain, vedenalaisen elämän säilyttämiseen liittyvä kalakantojen koko tai rauhaan liittyvä niiden ihmisten määrä, jotka tuntevat voivansa kävellä turvallisesti yksin kotiseudullaan. Suomessa on myös luotu omia indikaattoreita edistymisemme mittaamiseen kehitystavoitteissa. Niihin sisältyy muun muassa kasvis- liha ja kalaperäisten elintarvikkeiden kulutus, ilmanlaatu, kotona asuvat yli 75-vuotiaat, tuloerot ja kouluterveyskyselyssä ilmenevä nuorten tyytyväisyys elämään. 

Suomella on jo historiaa tällaisessa tilastoinnissa ja varmasti annettavaa myös muille. Tämä olisi hyvinkin aihe, josta voisimme herättää laajempaa keskustelua tulevalla EU-puheenjohtajuuskaudellamme.

Indikaattorien, seurannan ja datan merkitys on olennainen. Mieleeni on jäänyt, kun pääsin toissavuonna kuulemaan merkittävimmän kehitysmaiden koulutusta rahoittavan GPE-rahaston pääjohtajaa Alice P. Albrightia. Hän totesi, että kehityksen edellytys on data. Pitää tietää, mitä halutaan kehittää ja mistä lähdetään liikkeelle. Niin: kehitystähän ei oikeastaan voi edes määritelmällisesti olla ilman mitattavuutta!

Aloitin juuri yliopistossa kurssin ”Työ ja talous ekologisen kriisin aikakaudella.” Palaan tähän teemaan ilman muuta myös täällä blogissani, jos saan kurssin edetessä uusia oivalluksia aiheeseen.