Kuluttaminen on vastuutonta

Finnwatch on julkaissut vetoomuksen, jossa se vaatii yrityksiä selvittämään valmistamiensa tuotteiden hiilijalanjäljen ja pienentämään sitä. Järjestö nostaa esiin tärkeän asian. Yrityksillä on mahdollisuus toteuttaa suuria päästövähennyksiä toiminnassaan ja niille tuleekin luoda tähän painetta. Lisäksi yritysten hiilijalanjälkeen vaikuttaa, että niiden tuotteita markkinoidaan ja myydään holtittomasti. Aivan liian moni yritys koettaa tarjouksilla houkutella heräteostoksiin tänään Black Fridayn nimissä. Tämän ilmiön kasvu ei sovi aikaamme lainkaan ja ahdistaa. Se osoittaa, että suurimmalla osalla yhtiöistä ei ole edes yritystä ymmärtää, missä ekokriisissä ollaan menossa.

Finnwatchin kampanja nostaa myös esille niin merkittävän seikan, että sitä on lähes vaikea uskoa todeksi: suomalaisten kulutusperustaiset päästöt ovat Suomen ympäristökeskus Syken laskelmien mukaan 30 % suuremmat kuin maamme sisällä syntyvät päästöt. Siis korostan: niiden laskeminen mukaan ei kasvattaisi Suomen päästöjä 30 prosentilla, vaan 130 prosentilla. Ja tässä ongelma mitä suurimmassa määrin on: ulkomailla valmistettujen tuotteiden kulutuksen hiilijalanjälkeä ei lasketa Suomen päästöihin eikä sen laskeminen ole siis myöskään mukana hiilineutraalisuustavoitteissamme. Valtio ei ota vastuuta suomalaisten päästöistä niin kauan, kuin ne eivät synny Suomessa.

Ymmärrän, että kun hiilipäästöjä lasketaan globaalisti, niin kaksinkertaiselta laskennalta vältytään, kun kaikki maat laskevat vain omalla alueellaan syntyvät päästöt. Niinpä suomalaisten esimerkiksi Kiinasta, Kambodzasta tai Nepalista ostamat tuotteet lasketaan näiden maiden hiilitaseisiin ja ne ovat osana kyseisten maiden päästövähennystavoitteita. Tässä on kuitenkin merkittävä eettinen ongelma. Suomalaisen kulutuksen päästöt johtuvat suomalaisten elintasosta ja -tavasta ja koituvat suomalaisten hyödyksi. Vauraana maana siis pystymme ostamaan tuotteita halvalla kiitos valmistajien heikomman elintason ja työehtojen ja jätämme tämän lisäksi tuotannosta syntyvät päästöt, saasteet ja luonnonvarojen ylikulutuksen näiden köyhempien maiden vastuulle. Kyse on mitä arkipäiväisimmistä tuotteista ja ajassamme täysin normaaleista globaaleista tuotantoketjuista, joita on tällä hetkellä aivan liian helppo olla ajattelematta. Tämän on muututtava. 

Mielestäni parasta olisi, jos Suomi ottaisi kulutuksen hiilipäästöt osaksi hiilineutraaliustavoitettaan. Tämä ei olisi mahdotonta – kulutuksesta syntyvät päästöt on mahdollista laskea siinä missä muutkin päästöt. Kaksinkertaisen laskennan ongelmaan ehkä yksinkertaisin ratkaisu olisi olla näkemättä sitä ongelmana. Jos päästöt vähennettäisiin tuplasti, mitä haittaa siitä olisi? Hiilineutraaliushan ei joka tapauksessa ole Suomelle sen paremmin kuin muillekaan maille mikään riittävä tavoite, vaan tarvitsemme kipeästi hiilinegatiivisuutta. Muutenkin paljon työtä vaativa hiilineutraaliustavoitteemme tietysti hankaloituisi entisestään. Kriisin aikana syyksi olla tekemättä asioita ei kuitenkaan riitä se, että ne ovat hankalia.

Mihin kategoriaan kulutuksen päästöt sitten lasketaankaan, on joka tapauksessa välttämätöntä ottaa niiden vähentämisestä vastuuta yhteiskunnan tasolla. Kulutuksen päästöt on jo aivan liian pitkään jätetty yksilöiden vastuun varaan. E. H. Kennedy ja D. Hauslik tuovat artikkelissa The Practice of Green Consumption (s. 187 – 206 Boströmin ja Davidsonin toimittamassa teoksessa Environment and Society, Palgrave 2018), esiin tähän liittyvät ongelmat. Vihreän kuluttamisen eetos uskoo liikaa siihen, että asiat jotka ilmenevät kuluttamisena olisivat lähtökohtaisesti yksilöiden valintaprosesseja. Ensinnäkin tämä häivyttää suurten instituutioiden kuten julkisen sektorin ja yritysten vastuuta kulutusperustaisista päästöistä, vaikka nämä ovat yksilöitä merkittävämpiä päästöjen tuottajia. Toisekseen ihmiset tekevät empiiristen tutkimusten mukaan päätöksiä usein kulttuurin ja tavan kautta ja mikäli ekologisuus on näiden kanssa ristiriidassa, se häviää ”taistelun” helposti. Lisäksi Kennedy ja Hauslik korostavat, että elleivät yhteiskunnan rakenteet tue kestävää elämäntapaa, siihen ei voi vain kuluttamalla riittävästi ryhtyä. Yksilöllisen käyttäytymisen sijaan ostaminen tulisi heidän mielestään nähdä sosiaalisena käytäntönä, johon yhteiskunnalla kulttuurin ja rakenteiden kautta on merkittävä valta vaikuttaa.

Kuinka tämä sitten käytännössä voisi tapahtua? Esimerkiksi jo päätetty verovapauden poisto pieniltä EU-alueen ulkopuolelta tulevilta lähetyksiltä on keino oikeaan suuntaan. Laajemmassa mittakaavassa on syytä pohtia tarkkaan hiilitullien mahdollisuutta ja niiden EU:n laajuisia sovelluksia. Fingon viime kuussa järjestämän Beyond Growth -seminaarin pohjalta laadituissa politiikkasuosituksissa ehdotetaan myös, että EU-maat asettaisivat ylärajan kansalaista kohden lasketulle materiaalijalanjäljelle. Yksi tärkeä mahdollisuus on myös luoda yritysvastuulaki, joka velvoittaa ympäristön huomioimiseen. Yli 70 suomalaista kansalaisjärjestöä ja yritystä oli keväällä mukana yritysvastuulakia ajavassa kampanjassa. Kampanja onnistui saamaan lain valmisteluselvityksen osaksi hallitusohjelmaa – nyt toivotaan, että laki päätetään laittaa pikimmiten toimeen ja että että se kattaa sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, vero-oikeudenmukaisuuden että myös päästöjen vähentämiseen tähtääviä toimia. 

Turvetuotannon lähtölaskenta on alkanut

turpeentuotantoalaa

Osallistuin eilen uuden Climatemove -ilmastoliikkeen turve-iltaan. Miten Suomi pääsisi eroon omasta kivihiilestään?

Turve tuottaa hiilidioksidipäästöjä kahdella merkittävällä tavalla. Toinen niistä on sen tuotanto polttoon. Noin 20 % Suomen energiantuotannon päästöistä tulee turpeesta. Luonnonsuojeluliiton Hanna Ahon mukaan Suomen olisi välittömästi luovuttava turpeen verotuista. Hän korosti, että turvetuotanto loppuisi arvioiden mukaan käytännössä välittömästi, mikäli sen tuotantoa ei tuettaisi alemmalla verokannalla.

Likimain yhtä merkittävä päästölähde ovat kuitenkin myös turvepellot. Luken tutkija Liisa Maanavilja esitteli aihetta perjantaina julkaistujen hiilineutraalisuusskenaarioidenkin pohjalta. Turvepelloissa on verrattain helppo tapa vähentää merkittävä määrä maamme hiilidioksidipäästöjä. Uusien peltojen raivaus tulisi lopettaa ja jo käytössä olevia saattaa heikommiksi hiilen lähteiksi tai jopa hiilinieluiksi erilaisin teknisin keinoin, kuten metsityksellä, säätösalaojituksella ja vettämisellä. 

Vastaus siihen, miten turpeesta päästään eroon, näyttääkin olevan tiedossa. Sen tuotannon tukeminen tulee lopettaa ja säädellä turvepeltojen raivausta ja käsittelyä. Vaikeampi kysymys on kuitenkin, miten tämä toteutetaan reilusti? 

Tilaisuuteen oli kutsuttu eläköitynyt turvetuottaja Heimo Karjalainen. Myös Toholammin kunnallispolitiikassa mukana olleena hän kertoi pienen pohjanmaalaispaikkakunnan näkökulman. Ensinnäkin hän oli laskenut, että niillä 2000 hehtaarilla suota, jota Toholammilla oli, oli energia-arvoltaan 2 miljardin euron edestä energiaa. Summa on valtava. Lisäksi hän totesi, että jos ilmastotekojen nimissä alueelta ajettaisiin alas metsäteollisuus, eläintuotanto ja turvetuotanto, alueen voisi yhtä hyvin julistaa saman tien luonnonsuojelualueeksi. Niin suuri pohja jo valmiiksi talousvaikeuksissa olevan muuttotappiokunnan elinkeinoista tässä katoaisi. 

Turpeesta elantonsa saavien huoli tulee ottaa vakavasti. Tämä ei saa kuitenkaan tarkoittaa sitä, että ilmastotekoja ei täysimääräisinä tehtäisi: on sen sijaan mietittävä, minkälaisia kohtuullisia ja reiluja toimia tehdään niiden rinnalla, jotta saadaan aikaiseksi reilu siirtymä. Turveala työllistää vakituisesti noin 1500 henkilöä, nostokaudella tuhansia. Määrä ei ole yletön. Aho korosti, että valtion on kuitenkin keksittävä ratkaisuja niiden varalle, keille siirtymä pois turpeesta on henkilökohtainen tragedia. Hänestä on lisäksi epäreilua, että edelleen uusia turvetuotantoalueita annetaan perustaa. Se luo turhaa toivoa alalle, jonka lähtölaskenta on hänen mukaansa jo alkanut. 

Tällä hetkellä tilanne on se, että ensi vuoden budjetissa energiaturpeen verotuki on kasvamassa lähes 200 miljoonaan euroon. Maaseudun tulevaisuus taas kirjoitti 30.10. turvepeltoihin liittyen, että ”viljelyn lopettaminen veisi viljelijältä peltoalan perusteella maksettavan perustuen ja viherryttämistuen sekä luonnonhaittakorvauksen ja ympäristökorvauksen.” Kannustinmet vievät siis nyt aivan väärään suuntaan. Ne vaativat pikaisen korjauksen, jotta turveasiassa päästään hallitusti eteenpäin. 

Hätkähdyttävä huominen

Yle kertoo, että huomenna perjantaina julkaistaan hallituksen tilaamat selvitykset Suomen poluista hiilineutraaliuteen 2035. Ylen mukaan, tiedot päästövähennysten tarvittavasta mittakaavasta ovat yllättäneet ja hätkähdyttäneet hallituspuolueiden jäseniä, kun tietoja on esitelty heille ennakkoon. Päästövähennysten radikaalius syntyy haastatellun tutkijan mukaan erityisesti siitä, että Luken päivitetty arvio nielujen koosta on tippumassa uudessa arviossa puoleen aikaisemmin arvioidusta.

On aivan käsittämätöntä, mitä Luke on aiemmin sählännyt nielulaskelmiensa kanssa. Ympäristöjärjestöt ovat kautta linjan arvostelleet Suomen metsäpolitiikkaa ja hakkuutavoitteita kestämättömiksi. Kirjoitin kesäkuussa, miten valtavan mittaluokan virheestä on kysymys, mikäli todella annamme lisääntyvän osan metsistämme selluteollisuuden käyttöön. Toinen käsittämätön asia on, että hallituspuolueiden jäsenet todella ovat yllättyneet siitä, että hiilineutraaliuden saavuttaminen vaatii valtavasti työtä, toimenpiteitä ja muutoksia. Nyt on aivan vihoviimeinen hetki päästä kartalle siitä, miten jättimäisen mittaluokan muutosten edessä olemme. BIOS-tutkimusyksikkö on alkanut puhua ekologisesta jälleenrakennuksesta. Termi viittaa siihen, että olemme vastaavan murroksen edessä kuin sotien jälkeisen jälleenrakennuksen vuosikymmeninä. Tilanteesta selviämiseen tarvitaan laajaa yhteiskunnallista koordinaatiota ja kaikkien fokusta ja panosta. Niille, jotka edelleen väittävät että ongelmistamme olisi helppo tie ulos, haluaisin todeta Kolmannen Naisen sanoin: ”Jos se ois helppoo oisin tehnyt sen jo.” Minkä maailman tähden ihmiskunta olisi päästänyt itsensä eksistentiaalisen uhan partaalle, jos ratkaisu olisi millään muotoa yksinkertainen? 

Tuhatjoukoin tuskastuneita luonnontutkijoita on tässä kuussa kokoontunut maailmanlaajuisesti tukemaan laajaa tiedeartikkelia, jonka mukaan elämme ilmastokriisin aikaa, joka on pahenemassa nopeammin kuin monet heistäkään ovat osanneet aavistaa. Artikkelissa kirjoitetaan: ”Varmistaaksemme kestävän tulevaisuuden, meidän on muutettava elämäntapaamme – – talouden ja väestömäärän kasvu ovat tärkeimpien hiilidoksidipäästöjä lisäävien tekijöiden joukossa – – siksi tarvitsemme voimakkaita ja äärimmäisiä muutoksia talous- ja väestöpolitiikkoihin.” Tutkijat vaativat välitöntä siirtymistä uusiutuvaan energiaan, perustavanlaatuista muutosta kasvisruokavalioon, talousjärjestelmien siirtämistä pois jatkuvan taloudellisen kasvun tavoittelusta ja väestönkasvun pysäyttämistä. Valtavia muutoksia, jotka eivät todellakaan ole helppoja. Ne on kuitenkin välttämätöntä tehdä. 

Toivon huomisesta Suomelle herättävää käännekohtaa, yhtä vaikuttavaa kuin IPCC:n viimevuotisen raportin julkistus. Hallituspuoleiden jäsenten ja kaikkien muidenkin on aivan totta syytä hätkähtää, sillä se on nyt tarpeeksi nopeaan toimintaan ryhtymisen edellytys. 

Tarvitsemme lentoveron

Lentäminen on massiivisessa kasvussa. Matkustajamäärien arvioidaan kaksinkertaistuvan kahdessakymmenessä vuodessa, ellei asialle tehdä mitään. SYKE on julkaissut vuoden alussa selvityksen keinoista lentämisen päästöjen vähentämiseksi. Selvityksestä todetaan suoraan, että tekninen kehitys ei tässä yhtälössä riitä: lentämisen määrää on saatava pienennettyä muun muassa verotuksen avulla.

En lennä, mutta matkustan silti. Reilasimme poikani kanssa kesällä Italiaan, joulukuussa junailen Brysseliin asevientiseminaariin ja parhaillaan istun junassa matkalla pidennetyn viikonlopun viettoon Pietariin. Lentämisen vaihtoehtoja pohtiville voin siis kertoa, että niitä on. Sen sijaan on kohtuullista kertoa myös, että ne ovat pääsääntöisesti lentämistä kalliimpia. Tätä ei auta, että lentämistä ei veroteta. Kansainväliset lennot on vapautettu sekä polttoaineverosta että arvonlisäverosta. Saastuttavin matkustusmuoto pelaa siis ihan omilla säännöillään – miten junamatkailu voisi tulla kilpailukykyiseksi vaihtoehdoksi tällaisessa asetelmassa? 

Lentovero -kansalaisaloite on allekirjoitettavissa ensi viikon sunnuntaihin saakka. Tällä hetkellä sen on allekirjoittanut vajaa 20 000 ihmistä tarvittavasta 50 000:sta. Matkaa siis vielä on ja jännäksi menee. Mielestäni olisi kuitenkin kohtuullista saada tämä aloite läpi. Jos kerran pyydämme päättäjiltä poikkeuksellista rohkeutta poikkeuksellisiin toimiin, niin tärkeä tuen osoitus olisi onnistua tällainen aloite luovuttamaan. 

Pyydänkin: tee voitavasi aloitteen eteen. Asia on symboliselta arvoltaan kenties vielä sisältöäänkin merkittävämpi.

Kohtuus vaarassa

Perheemme osallistui viime viikonloppuna Kohtuus vaarassa -seminaariin. Tilaisuus juhlisti kohtuusliikkeen kymmenvuotista historiaa. Seminaari teki ehdottoman osallistujaennätyksen, sillä vähintään 120 ihmistä oli saapunut Kolin vaaramaisemiin. Kaikille halukkaille luvattiin tehdä tilaa ja mielestäni väkimäärä tästä edelleen kasvoi lauantai-iltana. Tämä kertoo siitä, että kohtuuden ajatuksella on nyt uudenlainen momentum: teoreettisen pohjan lisäksi yhä useamman arkijärkeenkin osuu, että kaiken mahdollisen jatkuva kasvu rajallisella maapallolla ei ole loogista. 

Paikalla oli kuitenkin myös paljon niitä, jotka ovat olleet mukana alusta lähtien. He ovat ihmisiä, jotka ovat jo aikaa sitten tehneet kaiken mahdollisen ympäristön eteen. Monet ovat muuttaneet maalle ja kasvattaneet omaa ruokaansa, tuottaneet omaa energiaansa ja hylänneet turhan kuluttamisen. He ovat heränneet tilanteen vakavuuteen kauan ennen suurta yleisöä ja ansaitsevat ymmärryksestään kunnioitusta. Valitettavasti monen heistä osa on kuitenkin ollut ahdistus. Miksi maailma on vain menossa syvemmälle suohon vaikka pitkään on tiedetty, mitä pitää tehdä?

Tilaisuuden teemana olikin terve luonto, terve mieli. Kohtuutaloutta käsitelleiden tutkijapuheenvuorojen lisäksi lavalle pääsi myös useita filosofeja pohtimaan nykyaikaamme ekologisen ihmisen näkökulmasta. Minkälaisen sisällön luontoa ja kanssaihmisten elinmahdollisuuksia kunnioittava elämä voi tarjota kulutuskulttuurin kyllästämille ja kyllästyttämille ihmisille? Mikä todella tekee ihmisen onnelliseksi? Miten voisimme irrottautua siitä hybriksestä joka fossiilimaailmaa kaikessa överiydessään vaivaa? Professori Arto O. Salonen puhui vahvasti: vuosikymmeniä olemme keskittyneet luomaan elämäntarinaamme kulisseja mutta monesta tuntuu, että sisältö on ontto. Ympäristöongelmien ratkaisemisen vaatima yhteen puhaltaminen voisi olla juuri se tarinan juoni, jota olemme pitkään kaivanneet.

Elämme kummallisia aikoja. Niin paljon maailmaa menee koko ajan rikki, että se tekee asian ymmärtävän surulliseksi. Toisaalta Saloseen viitaten, on vaikea kuvitella merkityksellisempää elämää kuin tehdä työtä kaikkien parhaan puolesta yhdessä muiden kanssa. Ilo ja suru eivät sulje toisiaan pois. Elämme ihmeellistä elämää.

Olen viime aikoina tavannut kaikissa yhteyksissä ympäristökriisistä huolestuneita ihmisiä, jotka haluavat tehdä enemmän – ja mikä tärkeintä, tehdä yhdessä. Kohtuusliike ottaa ilolla vastaan kestävästä taloudesta kiinnostuneet kansalaiset. Tervetuloa mukaan.

Monimuotoisuustavoitetta siirrettiin kymmenellä vuodella kuin huomaamatta

Tavoite ei ole sama asia kuin toteutus. Se on toteutuksen edellytys, mutta ei itsessään riittävä. Asetettua tavoitetta kohti on määrätietoisesti edettävä. Tätä ei saa pitää itsestäänselvyytenä, sillä sitä se ei ole. Tuore esimerkki epäonnistumisesta on Suomen tavoite pysäyttää luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen vuoteen 2020 mennessä.

”Vuoteen 2020 mennessä Suomen luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on pysäytetty.” Näin lausutaan vuonna 2013 luodussa Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön toimintaohjelmassa. Satasivuisessa ohjelmassa käsittellään kattavasti eri luontotyyppejä ja luonnon monimuotoisuuteen vaikuttavia tekijöitä ja arvioidaan tarvittavia toimenpiteitä. Tavoitteenasettelu perustui Kataisen hallituksen edellisenä vuonna hyväksymään strategiaan. Nyt vuonna 2019 on kuitenkin tunnustettu, että tavoitteeseen ei päästä.

Minua kiusaa tapa jolla vanha tavoite korvattiin uudella. Nykyiseen hallitusohjelmaan on kirjattu ”Pysäytetään luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen Suomessa” ilman aikarajaa. Ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen toi kuitenkin aikarajan esiin ainakin viime kuussa Maaseudun tulevaisuuden kolumnissa: ” – -monimuotoisuuden heikkeneminen pysäytetään Suomessa vuoteen 2030 mennessä.” Täysin samaa tavoitetta on nyt siis siirretty kymmenellä vuodella eteenpäin. Miksi? Jos alkuperäinen tavoite kerran oli jo ensi vuonna ja sen eteen ollaan tehty töitä, niin kuvittelisi, että lisäaikaa ei tarvittaisi näin ruhtinaallisesti. Nythän kunnianhimon taso on laskenut lähtötilanteestakin – vuonna 2012 vuoteen 2020 ei ollut aikaa kymmentä vuotta.

Kysymys ei tietysti ole yksinkertaisista asioista. Luonnon monimuotoisuuden suojelu vaatii moninaisia toimia ja panostuksia. Lopulta kysymys on kuitenkin tahtotilasta ja priorisoinnista. Ylen haastatteleman ekologian professori Janne Kotiaho peräänkuuluttaa erityisesti kunnollista rahoitusta. Muuten tavoite karkaa hänen mukaansa jälleen käsistä: ”[hallitus]ohjelman mittakaava ei ole riittävä, jotta ensi vuonna saavutettavaksi sovitut kansainväliset monimuotoisuustavoitteet voidaan saavuttaa vuoteen 2030, 2040 tai 2050 mennessä.”

Kotiaho haluaisi parlamentaarisen komitean huolehtimaan monimuotoisuustavoitteiden saavuttamisesta, jotta työ jatkuisi pitkäjänteisesti myös hallitusten vaihtuessa. Tämä on varmasti hyvä ajatus. Lisäksi on mielestäni tärkeää korostaa nykyisen hallituksen vastuuta sen asettamien tavoitteiden saavuttamisessa. 10 ja 15 vuoden aikajänteiden lisäksi tarvitaan konkreettisia lupauksia siitä, mitä hallitus tekee luonnon monimuotoisuuden ja hiilineutraaliuden eteen omalla kaudellaan vuoteen 2023 mennessä. Kansalaisyhteiskunta ei siis saa tuudittautua siihen, että tärkeät uudistukset on luvattu reippaalla aikataululla. Tavoitteita tulee seurata valppaana ja edellyttää tehokkuutta ja konkretiaa.

YK:n ilmastokokous loi toivoa, mutta painetta tarvitaan edelleen

Eilisestä YK:n ilmastohuippukokouksesta on noussut julkisuuteen erityisesti Greta Thunbergin heti tilaisuuden alussa pitämä vahva puhe: ”Ihmiset kärsivät, Ihmiset kuolevat. Kokonaiset ekosysteemit ovat romahtamassa. Olemme massasukupuuton kynnyksellä. Ja kaikki mistä te voitte puhua on raha ja sadut aina jatkuvasta talouskasvusta. Kuinka te kehtaatte!” 

Thunbergin sanoma oli oiva aloitus kokoukselle, jonka YK:n pääsihteeri Antonio Guterres oli kutsunut koolle saadakseen maailman mailta aiempaa kunnianhimoisempia lupauksia päästövähennystavoitteiksi  ensi vuoden Pariisin sopimuksen mukaisten päästövähennyssuunnitelmien asettamista varten. Myös Guterres oli aivan tosissaan avauspuheessaan: ”Jos emme äkkiä muuta elämäntapaamme, vaarannamme itse elämän.” 

Thunbergin puheen lisäksi kokouksesta on nostettu esiin erityisesti se, että suurimmat saastuttajat eivät näyttäneet ottavan vastuuta. Donald Trumpin Yhdysvallat ei kokoukseen osallistunut ja Kiinan sitoumukset olivat valjuja. Tämä on toki merkittävää – kaikki tarvitaan mukaan, erityisesti suuret valtiot. Tämä lähestymistapa ei mielestäni kuitenkaan anna tarpeeksi painoarvoa sille suurelle joukolle maita, kaupunkeja ja yrityksiä, jotka antoivat kokouksessa todellisia ja konkreettisia ilmastolupauksia.

70 maata lupasi tiukentaa Pariisin ilmastosopimuksen toimintasuunnitelmaansa. 12 maata lupasi lisätä rahoitustaan kehittyvien maiden ilmastorahastoon. Venäjä ratifioi Pariisin ilmastosopimuksen. Uusi-Seelanti lupasi täysin uusiutuvan sähköntuotannon 2023 mennessä. Intia lupasi kohottaa uusiutuvan energian kapasiteettia 175 gigawattiin 2022 mennessä (Suomen kapasiteetti kokonaisuudessaan noin 14 gigawattia.) 130 pankkia sitoutui Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden mukaisiin toimiin. Michael Bloomberg (amerikkalainen!) lupasi laajentaa hiilikaivosten sulkemiseen tähtäävää toimintaansa 30 maahan. 

Hyvä esimerkki konkretiasta on puiden istuttaminen: Kolumbia lupasi 108 miljoonaa puuta, Uusi-Seelanti miljardin, Turkki yli 4 miljardia ja Pakistan kymmenen miljardia. Kenia aikoo lisätä puupeitteisen alan määrää 10 %. Norja auttaa Kongon demokraattista tasavaltaa ehkäisemään metsäpaloja. On ymmärretty, että hiiltä on saatava ilmakehästä ulos – metsittäminen on tehokkain ilmastonmuutoksen torjunnan keino. 

Annetut lupaukset kertovat siitä muutoksesta, joka nyt on käynnissä. Kokouksessa kävi selkeästi ilmi maailman maiden huoli ilmastonmuutoksen vaikutuksista, jotka jo näkyvät kaikkialla. Merkittävää on, että kokouksessa puhuttiin yleisesti ilmastohätätilasta, ”climate emergency”, ilmastonmuutoksen sijaan. Vain muutaman vuoden takana ovat ne ajat, kun puhuttiin siitä, millaisessa kunnossa haluamme jättää pallon lapsenlapsillemme. Ymmärrys ongelmasta saattaa nyt olla saavuttamassa uuden tason, jolla on mahdollisuus tuottaa ennen näkemätöntä kunnianhimoa.

On selvää, että tässä kokouksessa annetut lupaukset eivät vielä riitä. Tarvitaan huomattavasti enemmän. Erityisesti valmius vähentää päästöjä kohtuullistamalla kulutusta jäi varsin pitkälti uupumaan vielä kokonaan – paitsi Thunbergin puhueessa jatkuvasta kasvusta satuna. Tämä on erittäin merkittävä päästövähennysten lähde, jonka uskon kansanliikkeiden tuovan voimakkaasti esiin lähivuosina.

Kokouksessa esiin tuodut ilmastotoimet loivat kuitenkin toivoa. Voimme vielä onnistua. Elämme edelleen järjestäytyneessä maailmassa, jossa kansakunnat voivat jakaa tieteen keskenään, parhaat keinot keskenään, rahoituksen niin halutessaan keskenään ja solmia tavoitteita keskenään. YK:n ilmastoraporttia tekemässä olleen Maailman ilmatieteen laitoksen johtajan Petteri Taalaksen lohdun sanat nuorille jäivät mieleeni: maailman olosuhteet ratkaista ongelma ovat paremmat kuin koskaan.

Monet kokouksessa painottivat, myös Guterres, miten merkityksellistä on ollut erityisesti nuorten ilmastolakoista syntyvä paine. Hallinnot tarvitsevat painetta – me kaikki tarvitsemme painetta. Toivoon ei ole varaa tuudittautua, vaan se tulee käyttää energiana muutoksen vaatimiseen. Tulkaa siis mukaan kansainväliseen ilmastolakkoon tulevana perjantaina! Lakkoja on useilla paikkakunnilla, esimerkiksi Helsingissä 10 – 14 Eduskuntatalon portailla ja  Jyväskylässä 10 – 12 Kompassilla.

Kulutuksesta kieltäytyminen on luonnon suuri voitto

Zero waste -syyskuu on alkanut. Kuun ideana on haastaa osallistujat vähentämään elämisestään syntyvän jätteen määrää ja pohtimaan samalla järjestävän yhdistyksen perimmäistä sanomaa: kuinka luomme elämäntavan, josta jätettä ei enää synny? Zero waste -ajattelu perustuu viiden k:n muistisääntöön. Kieltäydy, karsi, käytä uudelleen, kierrätä ja kompostoi. Tämän viikon teemana on kieltäytyminen.

Kieltäytyminen viittaa siihen, että jätetään jotakin kokonaan hankkimatta, jolloin jätettäkään ei missään vaiheessa synny. Mielestäni on arvokasta, että zero waste -ajattelu nostaa kulutuksen vähentämisen kärkeen, ensisijaiseksi keinoksi välttää jätteen syntymistä. Kieltäytyminen on luonnon suuri voitto. Jätteettömyyden lisäksi kieltäytyessä ei synny päästöjä, maa-alaa ei tarvitse käyttää eikä luonnonresursseja tarvitse kuluttaa. Kieltäytyminen on ekotekojen ylivoimaisia ykkösiä.

Kieltäytymisestä tulee ehkä ensimmäisenä mieleen vegaanius ja lentolakko. Mutta kieltäytymistä on myös jokainen kerta, kun jättää oikeastaan minkä tahansa tavaran hankkimatta. Ei ostakaan uutta vaatetta vaikka se kuinka alennusrekissä houkuttelee. Jättää limsapullon kauppaan ja juo kotona kraanavettä. Malttaa selata Torin läpi ja ostaa käytetyn sen sijaan, että vain astuisi sisään Prismaan.

Kunnallisalan kehittämissäätiö julkaisi viime kuussa galluptutkimuksen, jossa suomalaisilta kysyttiin, millaisia tekoja nämä olisivat valmiit tekemään ilmaston hyväksi. Kaksi kolmasosaa vastaajista ilmoitti olevansa valmis karsimaan kulutustaan. Tämä osoittaa ymmärrystä ekologisen kriisimme syistä ja ratkaisuista. Suomalaiset ovat tajunneet, että emme voi jatkaa nykyisellä tahdillamme luonnonvarojen kulutusta. Suuri osa ihmisistä on valmis kieltäytymään jostakin ylimääräisestä yhteiseksi hyväksi. Tämä on erittäin positiivista.

Tässä vaiheessa suurin kysymys kuitenkin kuuluu, onko valtio valmis osoittamaan samaa ymmärrystä? Kulutuksen vähentäminen onnistuu omaehtoisesti, kuten Zero waste -syyskuu osoittaa. Jotta kuitenkin saamme kaikki tarpeeksi tehokkaasti mukaan, tarvitsemme valtion ohjausta ja kannusteita. Liian usein kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei valtiolla ole tähän tarvittavaa tahtoa. Niin laajasti talouskasvusta puhutaan itsetarkoituksellisena tavoitteena, kaiken hyvän synonyyminä. Kulutuksen väheneminen vain sopii huonosti yhteen kasvun pakon kanssa, sillä se on kehityskulkuna hyvin päinvastainen. Ei kaikilta osin, mutta yleislinjaltaan, sillä sen sanoma on vähemmän — ei enemmän.

Viisasta politiikkaa olisi nyt ottaa kulutuksen vähentäminen sellaisena kuin se on: yhtenä tehokkaimmista tavoista pienentää kaikkea ihmisen luontoon kohdistuvaa rasitusta. Valtion on syytä varautua turvaamaan kansalaistensa hyvinvointi kasvuttakin näinä kriittisinä aikoina, jolloin säästeliäisyydestä ja vähemmällä pärjäämisestä on jälleen tullut hyveitä.

Suomen on julistettava ilmastohätätila

Puhuin kevättalvella Ilmastolakossa. ”On uhkana, että mennään yli jostain sellaisesta pisteestä, josta meillä ei ole enää paluuta ja sitä ei melkein edes kehtaa ajatella, mitä sitten tapahtuu.

Emme voi koskaan varmaksi tietää, milloin ylittäisimme tuollaisen pisteen. On kuitenkin selvää, että ilmastonmuutos ruokkii jo itse itseään. Metsät palavat ympäri maailmaa ja kuolevat pystyyn, ikirouta ja jäätiköt sulavat olettamatonta vauhtia. Meidän on välttämätöntä toimia välittömästi, sillä hetkeäkään ei ole hukattavaksi. 

Ilta-Sanomat uutisoi presidentti Niinistön todenneen puheessaan suurlähettiläspäivillä, että Suomen kunnianhimoisten ilmastotavoitteiden tueksi aletaan varsin pian vaatimaan näyttöä. Lehti pyysi pääministeri Rinteeltä kommenttia: ”Tässä on vielä ollut aika vähän aikaa pistää täytäntöön niitä toimenpiteitä. Uskon, että tasavallan presidentti niin kuin kaikki muutkin voi odottaa noin vuoden verran, että sitten alkaa tulla konkreettisia toimia.”

Rinne on sikäli oikeassa, että normaalisti vuosi ei ole pitkä aika politiikassa. Rakenteellisten uudistusten tekeminen vie usein aikaa. Nyt ei kuitenkaan eletä normaaleja aikoja, eikä aikaa ole. Emme voi odottaa hetkeäkään. Vuoden 2030 sijaan on tutkijoiden keskuudessa ja kansainvälisillä areenoilla on alettu puhua puolestatoista vuodesta, joiden aikana ilmastokriisi on saatava hallintaan. Päästöt on saatava vähenemään välittömästi. 

Siksi tarvitsemmekin ilmastohätätilan. Hätätilan aikana on laitettava täytäntöön fossiilisia polttoaineita koskevia rajoituksia 1970-luvun öljykriisin tapaan. Ylen elävä arkisto kuvaa öljykriisin aikaisia toimia: ”Yleiseksi kattonopeudeksi määrättiin 80 kilometriä tunnissa, mainosvalot tuli sammuttaa yöksi, huonelämpötiloja laskettiin ja autojen lämmittämistä rajoitettiin. Asuntojen lisälämmittimet, moottoriteiden valaistus, harrasteilmailu ja moottoriajoneuvokilpailut kiellettiin kokonaan.” Radioäänitteessä kerrotaan, että Iso-Britanniassa, johon öljypula on iskenyt Suomea pahemmin, on siirrytty kolmipäiväiseen työviikkoon.

Öljykriisi on esimerkki – elämme eri aikoja ja tehokkaimmat toimet voivat olla eri näköisiä. Tärkeintä kuitenkin on, että päästöjä saadaan vähennettyä välittömästi, jo ennen kuin rakenteellisia uudistuksia saadaan voimaan. Hätätila on myös merkkinä kansalaisille: jokaisen on osallistuttava ilmastotoimiin oman turvallisuutensa tähden. Onhan tilanteemme monin verroin vakavampi kuin mitä se oli öljykriisin aikaan – kysymys on nyt planeetan elinkelpoisuudesta. Suomen on syytä puhua hätätilatoimien puolesta myös EU:n puheenjohtajamaana.

Aloitin tämän blogin pitämisen viime vuoden elokuussa. Valtavan paljon on tapahtunut vain yhden vuoden aikana. Ilmastonmuutos on todella noussut asialistalla, mutta se on myös kiihtynyt hirvittävää tahtia. Maailman ylikulutuspäivä oli jälleen edellisvuotta varhaisemmin – emme siis ole aiempaa lähempänä ratkaisua vaan jälleen kiihdyttäneet kohti tuhoa. Seuraava vuosi tulee olemaan ihmiskunnan merkittävimpiä – saammeko käännettyä suuntaa? Tulevana vuonna tulen puhumaan entistä vahvemmin kulutuksen vähentämisen puolesta. Alan myös todella puhua – aloitan videoiden tekemisen Instagramiin blogitekstieni teemoista.

Seuraavaksi ilmasto ja sää

Ylen puoli yhdeksän uutislähetys koostuu kolmesta osasta: uutisista, säästä ja urheilusta. Näin se on aina ollut ja aina oleva. Paitsi että eipä olekaan – nopea Wikipedia tuottaa tuloksen, että Urheiluruutua alettiin lähettämään päivittäin vasta vuonna 1993. Siihen asti ohjelmaa oli esitetty ensin vain kerran viikossa, sitten kaksi ja kolme.

Muutokset ovat siis mahdollisia ja nyt olisi aika tehdä seuraava uudistus. Ehdotan nimittäin, että säätiedotus laajennettaisiin kattamaan ilmasto ja sää.

Säätiedotus on päivittäinen muistutus luonnosta kotisohvalla televisiota katsoville ihmisille. Se kiinnostaa meitä, sillä säällä on vaikutusta. Pelkkä tulevien päivien kelin kertominen on kuitenkin näin ekologisen kriisin aikana varsin ohut kuva säästä. Pidemmän aikavälin muutokset vaikuttavat meihin yhä enemmän ja muuttuvat päivä päivältä tärkeämmiksi. Säätiedotus olisikin luonteva paikka kertoa säätilan paikallisten vaihtelujen lisäksi laajemmin ilmastosta, ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista elämäämme.

Näin erityisesti siksi, että Ylen säätiedot toimittaa Ilmatieteen laitos, joka on ilmastoa ja ilmastonmuutosta koskevan tiedon tärkeimpiä asiantuntijalähteitä maassamme. Laitos tekee laaja-alaista ilmastotutkimusta ja tilastointia. Samalla taholla joka toimittaa seuraavien päivien sääennusteet on siis hyvin paljon laajemmin tietoa kuin mitä säätiedotuksissa tuodaan tällä hetkellä esiin.

Ilmatieteen laitoksella olisi myös varmasti mielenkiintoa laajentaa kuvaamme säästä ilmastoon. Sen sivuilla todetaan, että ”Ilmatieteen laitoksen tehtävänä on paitsi tutkia ilmastonmuutosta, myös viestiä siitä päättäjille ja kansalaisille mahdollisimman selkeästi.” Sillä olisi varmasti myös osaamista luoda uudesta konseptista mielenkiintoinen. Itselleni tulee mieleen, että ilmastotiedotus voisi sisältää esimerkiksi uusimpia hiilidioksidipitoisuuksien mittaustuloksia ja muita tutkimustuloksia, vuodenajan tärkeimpiä vinkkejä päästöjen vähentämiseen ja ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumiseen sekä tiedotusta poikkeusoloista meillä ja maailmalla. 

Ilmastoasioita ei tietysti sovi ulkoistaa niin, etteivätkö ne olisi osa myös pääuutisia. Niille olisi kuitenkin tärkeä osoittaa oma, institutionalisoitu paikkansa jokapäiväisessä uutislähetyksessä. Kysymys on lopulta kriisiajan valtiollisesta viestinnästä.