Kirja: Metsä Meidän jälkeemme

Sain joululahjaksi kirjan Metsä meidän jälkeemme (Jokiranta, Juntti, Ruohonen, Räinä, LIKE 2019). Se on neljän journalistin taiten kokoama 270-sivuinen teos metsiemme nykytilasta ja voitti viime vuoden Tieto-Finlandia -palkinnon. Suomalaisen metsätalouden historia avataan kirjassa kattavasti ja luonnon monimuotoisuutta, ilmastoa sekä metsäelinkeinoja käsitellään monipuolisesti. Kirjaan on haastateltu lukuisia tutkijoita ja se on lähteistetty hyvin. Lisäksi se on täynnä niin kauniita koko aukeaman kuvia, että niiden äärelle todella pysähtyy kuvittelemaan itsensä aarniometsään, vaaran laelle tai kävelemään Lönnrotin jalanjäljissä Vienan Karjalan ikiaikaista polkua. 

Kirjan keskeinen sanoma on, että Suomen metsiä käytetään liian tehokkaasti hyödyksi. Metsät ovat olleet keskeisesti nostamassa Suomen taloutta sodan jälkeen, kasvun vuosikymmeninä ja metsäteollisuus on edelleenkin merkittävimpiä teollisuudenalojamme. Tämä kehitys on kuitenkin samalla johtanut merkittäviin ympäristöongelmiin. Metsä meidän jälkeemme kehottaa pohtimaan, mitä me suomalaiset haluamme ja tarvitsemme metsiltämme nyt: kaikkea emme voi samaan aikaan saada. 

Metsätalouden kattavuudesta ja tehokkuudesta löytyy kirjassa paljon hätkähdyttäviä esimerkkejä:

  • Suomessa vain muutaman prosentin metsästä on arvioitu olevan luonnontilaista ja esimerkiksi Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa 95 % metsistä on puuntuotannossa.
  • Puuta kaadetaan alaikäisenä. Esimerkiksi männyt kaadetaan usein 60 – 80 -vuotiaina, kauan ennen niiden täysikasvuisuutta tai edes pituuskasvun pysähtymistä 100 -150 -vuoden iässä. 1800-luvulla rakennuspuuksi kelpuutettiin vasta yli 140 -vuotias mänty (honka), mutta tästä ollaan tultu alaspäin niin, että nykyisiä minimivaatimusten tukkeja tarvitaan neljä, jotta tilavuus vastaa yhtä 1850-luvun tukkia. Liian aikaisen hakkuun lisäksi myös puiden nopeutunut kasvuvauhti vaikuttaa siihen, että hyvälaatuista rakennuspuuta on nykyään vähemmän tarjolla.
  • Hyvin kasvavaa metsää on luotu lisää ojittamalla suota käsittämättömän laajassa mittakaavassa. Kuudesosa Suomen pinta-alasta on tällaista ojitettua suota, ojaa on kaivettu reilusti yli miljoona kilometriä erityisesti 60-, 70- ja 80-luvuilla. Ojitus on kuivattanut metsänpohjaa ja edistänyt puiden kasvua. Tämä on osaltaan merkittävästi lisännyt maamme puuston kokonaistilavuutta, jonka kokonaisuudessaan on laskettu kasvaneen miljardilla kuutiolla vuodesta 1960 vuoteen 2017. Ojitus on johtanut typen ja fosforin huuhtoutumiseen metsämaasta vesistöihin ja toisin kuin pitkään oletettiin, huuhtoumat eivät ole merkittävästi vähentyneet kun ojituksesta on kulunut aikaa, vaan typen kohdalla jopa lisääntyneet. Lisäksi tällainen metsänparannustoiminta on metsäekologien Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen mukaan tuhonnut vain muutamassa kymmenessä vuodessa suuren osan soiden ja pienvesien vuosituhansien aikana syntyneestä monimuotoisuudesta.
  • Suomen energia- ja ilmastostrategiaan on kirjattu 80 miljoonan kuution hakkuutavoite vuosikymmenen puoliväliin mennessä. Tavoite on ennätyksellinen, sillä vuonna 2017 hakkuumäärä oli 72 ja 2013 65 miljoonaa kuutiota. Suomen ympäristökeskuksen tutkija Sampo Soimakallio tiivistää ilmasto-ongelman: ”Lisäämällä hakkuita siirrämme enemmän hiiltä ilmakehään. Se ei ole sen monimutkaisempaa.” WWF:n metsäasiantuntija, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Panu Kunttu sanoo yhtä lailla suorat sanat: ”Tieteen näkökulmasta asiassa ei ole mitään epäselvää. Nykyiset hakkuumäärät pienentävät merkittävästi metsien hiilinielua, kuormittavat vesistöjä ja heikentävät metsäluonnon monimuotoisuutta.”

Mitä kirja tarjoaa ratkaisuksi? Merkittävin ehdotus on metsäteollisuuden hidastaminen. Soveltavan ekologian professori Mikko Mönkkönen toteaa, että jos hakkuutavoitetta nostamisen sijaan lasketaan aiemmalle tasolle noin 65 miljoonaan kuutioon ”Se pitää yhä melkoisen metsäteollisuuden yllä.” Esimerkiksi valtion maiden hakkuita ja hakkuumääriä tulisi tarkastella kriittisesti. Yleisen poliittisen ohjauksen näyttämää suuntaa tulisi arvioida. Metsässä pitäisi lisäksi nähdä muutakin tuottopotentiaalia kuin vain puu – esimerkiksi matkailu, hiilensidonta, mahla ja pakurikääpä sekä luonnon monimuotoisuuden taloudellinen potentiaali uusien innovaatioiden lähteenä.

Lisäksi esiin nousee tarve metsänkäytön perustoimintatavan muuttamiseen  avohakkuista jatkuvaan kasvatukseen. Jatkuva kasvatus voi tuottaa parempilaatuista puuta, jota voisi myydä esimerkiksi rakennuspuuksi mahdollisesti paremmilla tuotoilla. Se säilyttää maisemaa ja luonnon monimuotoisuutta, kuten metsälintukantoja. Lisäksi jatkuvalla kasvatuksella on mahdollista merkittävästi vähentää ravinnehuuhtoumia, kun ojitettujen alueiden metsät ovat nyt tulossa hakkuuikään. Luonnonvarakeskuksen Mika Nieminen kertoo, että mikäli näillä ojitusalueilla tehdään avohakkuuta ja maanmuokkausta, ravinnehuuhtoumat voivat kasvaa kymmenkertaisiksi verrattuna kangasmailla tehtäviin hakkuisiin. Siksi Luonnonvarakeskus suosittaa alueille jatkuvaa kasvatusta. Valtion ei tulisi myöskään enää tukea kunnostusojitusta, jota Nieminen pitää pitkälti turhana mutta tuen itsessään ylläpitämänä toimintana.

Metsä meidän jälkeemme kertoo kauniisti ja tuo ilmiöt lähelle. Välillä ehkä hiukan liiankin lähelle: kirja esimerkiksi esittelee surullisen lähikuvan pienestä tytöstä, jota metsätalouden myötä kasvaneiden puutiaiskantojen seurauksena punkki melkein puri. Myös arvotus, että talousmetsä ei ole oikeaa metsää, on mielestäni turhan raflaava näkökulma. Se kuitenkin herättää ajatuksia. Tällainen kyseenalaistaminen on myös kirjan parasta antia. Esimerkiksi metsistä käyttämäämme kieltä avataan: puhutaan metsänhoidosta, mutta kaipaako metsä todella hoitoa? Puhutaan nuorista ja vanhoista metsistä, mutta ilman avohakkuisiin perustuvaa puunkorjuuta sellaisia ei ole – on vain metsää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.