Sarjassamme väitteitä, joita en jaksaisi enää kuulla: ”Kuluttajan valinnoilla on väliä”

Yleltä ilmestyi eilen juttu siitä, millaisin keinoin yksilö voi vaikuttaa oman elämänsä päästöihin. Tällaisella erittelyllä on ansionsa siinä, että se kuvaa, mistä päästöt syntyvät. Jutun pääpointti siitä, että yksilöiden vastuulla olisi 70 prosenttia Suomen ilmastopäästöistä on kuitenkin harhaanjohtava ja näin vaalien alla myös vaarallinen. Seuraavassa neljä syytä, miksi.

  1. Ihmiset eivät muuta käyttäytymistään ollenkaan tai tarpeeksi nopeasti.

Ilmastonmuutoksen torjuntaan on noin kymmenen vuotta aikaa. Se ei ole juuri mitään. Silti  ehkä eniten yksilönäkökulmasta käsitellyt lihansyönti ja lentomatkailu – mitä niille on käynyt? Lihankulutus ei vähentynyt Suomessa vuonna 2018 edelliseen vuoteen verrattuna. Lentomatkailu taas on lisääntynyt rajusti viime vuosikymmeninä ja sille povataan edelleen huimaa kasvua maailmanlaajuisesti. On selvää, että olemattomalla muutosnopeudella tai väärään suuntaan kehittymisellä ilmastonmuutoksen torjunnasta ei tule kerta kaikkiaan yhtään mitään. Yksilöiden ilmastotekoihin ei ole luottamista. Sillä ei ole väliä, kenen vastuulla asian pitäisi kunkin mielestä olla – jos jokin ei toimi, se ei vain toimi.

2. Ihmisellä ei ole intressiä toimia yhteiseksi hyväksi ilman varmuutta siitä, että toisetkin tekevät niin. 

Tämä ei tietysti ole näin mustavalkoista, uskon kyllä pyyteettömään hyvään. Argumentti ”miksi mun pitäisi kun muutkaan ei tee” on kuitenkin yhteiskunnallisesti ihan pätevä. On päättäjien tehtävä asettaa normit ja kannustimet niin, että jokainen voi luottaa kaikkien olevan samassa veneessä.

Suomalaiset totesivat tuoreessa Helsingin Sanomien  galluptutkimuksessa kannattavansa sellaisia ilmastotekoja, jotka eivät osu heihin itseensä. Tästä syystä on olennaista, että kun erilaisia ilmastotoimia tehdään, niitä kohdistetaan tasaisesti koko väestöön, jotta kitkaa syntyisi mahdollisimman vähän.

3. Yksilön mahdollisuus vaikuttaa päästöihinsä on erittäin rajallinen

Kun asumme kaupungeissa ja kaukolämmön piirissä, yhteiskunnalla on suurimman osan meistä kohdalla päätäntävalta siitä, paljonko asumisemme tuottaa päästöjä. Asuminen on merkittävin suomalaisen hiilijalanjälkeen vaikuttava tekijä. Yhteiskunnalla on myös valta vaikuttaa joukkoliikenteeseen, kaavoituksen kautta asuinpaikkoihin ja siten siihen, tarvitaanko autoa vai ei. Yhteiskunta vaikuttaa siihen, onko sähköautoille latauspistokkeita vai ei. Yhteiskunta vaikuttaa siihen, onko tuulivoimalle kaavoitettu tilaa eli kuinka paljon siten tuotettua sähköä on saatavilla…listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Yhteiskunnassa asioita hoidetaan yhdessä juuri siksi, että niitä on vaikea tai mahdoton hoitaa yksin. Ilmastonmuutos on tästä erinomainen esimerkki.

4. Hiilinielujen kysymys korostaa ilmastonmuutoksen yhteiskunnallista luonnetta

Ne valinnat, joita yksilö voi ilmaston eteen tehdä, ovat yleensä vaihtoehtoja pahan ja vielä pahemman väliltä. Miten hyvin ikinä valitsenkaan esimerkiksi ruokani tai liikkumiseni, niin siitä syntyy vielä toistaiseksi ainakin jonkin verran päästöjä. Olemmekin ilmastonmuutoksen torjunnassa niin myöhässä, että hiilinieluja tarvitaan tätä korvaamaan. Olisiko siis yksilötason ratkaisu se, että jokaisen pitää itse omin pikku kätösin istuttaa puita omia päästöjään korvaamaan?

Erilaisia kompensaatiomalleja toki löytyy ja ahdistunut ihminen voi niiden kautta laittaa rahansa tekemään ilmastonmuutoksen vastaista työtä. Pointtini kuitenkin on, että hiilinielukysymys osoittaa ongelman mittakaavan, tarvittavien ratkaisujen systeemisen laajuuden ja yhteiskunnallisen luonteen – ehkä paremmin kuin mikään muu seikka. 

Toivoisinkin, että media luopuisi puhumasta ilmastonmuutoksesta yksilöiden ilmastotekoja korostaen. Varsinkin näin vaalikevään aikana olisi erittäin olennaista korostaa, että ongelma on yhteiskuntamme rakenteisiin perustuva, maailmanlaajuinen, äärimmäisen akuutti ja hirvittävän vaarallinen. Vastuuta tällaisesta ei voi vierittää yksilöiden harteille. Silloin emme koskaan onnistu ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä.

Puurakentaminen on valopilkku, josta kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä

Olin viime viikolla kuuntelemassa Suomen luonnonsuojeluliiton tilaisuudessa asiaa metsien hiilinieluista. Olen jo aiemmin käsitellyt sitä, kuinka tärkeä aihe on kysymyksessä – ilman nieluja emme tästä selviä. Mutta eikö kuitenkin tärkeintä ole korvata fossiilisia? Suojeluasiantuntija Otto Bruun kertoi, että aina ei edes näin. Esimerkiksi biopolttoaineiden kohdalla fossiilisten korvaaminen ei välttämättä kannata: kun niiden heikomman hyötysuhteen päälle lasketaan se, että ne eivät enää ole metsässä hiilinieluina, niin ilmastolle olisikin parempi käyttää fossiilisia. 

Tämä ristiriitaisen kuuloinen tieto kertoo kaksi asiaa. Ensinnäkin se kertoo, kuinka pahasti olemme myöhässä. Olisimmeko vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten voineet korvata öljypohjaisia tuotteita biotuotteilla kaikessa rauhassa, kun nielujen tarpeesta ei olisi vielä ollut näin kauhea hätä? Varmasti monia mahdollisuuksia järkeviin, asteittain eteneviin systeemisiin muutoksiin on hukattu, kun ei ole toimittu ajoissa.

Toinen asia on, että puukysymyksiin on keskityttävä tarkoin, jotta saamme nielut parhain mahdollisin keinoin käyttöön. Lähtökohta on kuitenkin selvä. Metsässä, jota ei hakata, hiilivarasto säilyy ja puiden kasvu toimii vuosittain hiilinieluna. Tästä ei ole järkevää kysymystä, vaikka metsäteollisuuden intressissä onkin koettaa hämmentää asetelmaa. Lisähakkuut eivät ole kestävä ratkaisu.

On kuitenkin valopilkku, josta kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä – nimittäin puurakentaminen! Rakennuksessa vanhan puun hiili säilyy tallessa samalla kun sen tilalle metsässä kasvaa uusi. Puurakentamisesta toivotaan Suomelle vientialaa ja se resonoi hyvin myös homekoulukeskustelun kanssa. Kyseessä on siis lähtökohdiltaan kestävä, hyvin Suomelle sopiva bisnes. Alalla on suuri potentiaali esimerkiksi puukerrostalojen rakentamisessa. Valmistustekniikat ovat kehittyneet ja esimerkkitalojakin löytyy jo eri puolilta Suomea. Ilmaston muuttuessa joudumme yhä useammin vaikeiden valintojen ja eturistiriitojen tielle. Tällaisesta konsensuksen lähteestä onkin siis syytä nauttia ja tehdä sen eteen mahdollisimman paljon! 

Valtiolla on jo nyt puurakentamisen strategia, jonka tavoitteena on vauhdittaa alan kasvua.  Strategia sisältää kuitenkin saman ongelman jota olen jo aiemmin blogissani valtion ilmastotoimien osalta kritisoinut: se perustuu pehmeisiin keinoihin ja on vaatimattomasti rahoitettu. 2,5 miljoonan euron budjetilla pyritään ”aktivoimaan sidosryhmiä” ja ”kannustamaan uusia toimijoita.” Tämä on toki hieno ja kannatettava asia, mutta ilmastonmuutoksen kiireellisyys kuitenkin edellyttää myös normeihin perustuvaa asian edistämistä.

Hyvä avaus oli Juha Sipilän twiitissään ehdottama puurakentamisen asettaminen etusijalle julkisissa rakennushankkeissa. Lisäksi kuntien kaavoituksessa tulisi kaavoittaa uusia asuinalueita ekoalueiksi ja puurakentamisen edellyttäminen olisi tässä hyvä keino, kuten kirjoitin tällä viikolla Keskisuomalaisen mielipidepalstalla. Puurakentamiselle soisi myös ohjattavan tarvittaessa valtiontukea, joka olisi summaltaan hiukan enemmän kuin puolikkaan puukoulun rakentamiseen riittävä summa.

Kiusallista ja käsittämätöntä – ilmastonmuutos ohitettiin vaalitentissä

On käsittämättömän noloa, että vielä tänä päivänä onnistutaan käymään korkean tason poliitikkojen puolitoistatuntinen, nettilähetyksenä maanlaajuisesti julkaistava keskustelu, jossa ilmastonmuutos ei ole käsittelyssä! Aivan viime hetkellä tänään käydyssä Jyväskylän talven suuressa vaalipaneelissa yleisöstä huudetaan ilmastonmuutoskysymys. Puoluejohtajat nyökyttelevät, että tärkeä aihe, mutta kukaan ei enää ehdi vastata. Ilmastokriisi ei todellakaan ole teema, jonka käsittelyn tulisi olla yksittäisten kansalaisten siviilirohkeuden varassa. Kerrataanko vielä, miksi kyse on maailman tärkeimmästä asiasta?

  1. Ilmastonmuutos uhkaa koko sivilisaatiotamme, ihmiselämän edellytykset tällä maapallolla ovat vakavassa vaarassa.
  2. Ilmastonmuutos koskettaa jo nyt jokaista meistä. Miljoonien ihmisten mahdollisuudet ruokaan, terveyteen ja elämään rauhassa ovat vakavasti kärsineet.
  3. Ilmastonmuutos on koko yhteiskuntajärjestelmämme rakenteita koskeva kysymys ja liittyy aivan jokaiseen aiheeseen.
  4. Ongelman ratkaisemisella on aivan valtava kiire – puhutaan kymmenestä vuodesta! Todellisuudessa olemme jo vakavasti myöhässä, sillä ilmasto muuttui jo.

Paneelissa puhuttiin vanhustenhoidosta, työstä ja näihin liittyen talouskasvusta, joka on monen poliitikon vakioratkaisu yhteiskunnan ongelmiin. Ilmastonmuutoksen poisjääminen ei ole vain yhden asian jättämistä pois – jos muita asioita käsitellään ilman sen läsnäoloa, niistä jää erittäin tärkeitä asioita käsittelemättä. Miten yhteiskunta huolehtii kaikista, kuten vanhuksista silloin, kun todetaan, että talouden kokonaiskasvu ei ole kestävän kehityksen ratkaisu? Mikä on työn rooli ilmastokriisin aikakaudella?

Politiikan business as usual -aika on jo loppunut. Kaikella tulisi nähdä uudet, ilmaston reunaehdot. Kiitos sinulle joka – tällä kertaa yksin – puhuit tästä tärkeimmästä asiasta.

BKT on huono mittari hyvälle taloudelle

Kirjoitin viimeksi positiivisesti yllättyneenä, että presidentti Niinistö kyseenalaisti talouskasvun uudenvuodenpuheessaan.

Yllättyneenä siksi, että ajattelu kasvun välttämättömyydestä on edelleen vahvasti läsnä yhteiskunnassamme. Ylen puoli yhdeksän uutisissa kerrottiin kasvun lopusta viime torstaina ”neutraalisti” seuraavin sanoin: ”Maailman talousvaikeudet ovat iskemässä Suomeen – – Suomen viennin kasvu lopahti jo viime vuonna. Viennin kilpailukyky on lisäksi joutumassa entistä kovempaan testiin Kiinan ja muun maailman hiipuvan kasvun takia.” Tämän jälkeen uutisessa kerrotaan, että Kiinan bruttokansantuotteen viimevuotinen kasvu, 6,6 %, oli heikoin vuosikymmeniin. 

Laitan ympäristön hetkeksi sivuun: eikö ole aika hurjaa, miten kiinni olemme täysin meistä riippumattomista asioista jahdatessamme kasvua? Esimerkiksi Kiinan kasvu tai kasvamattomuus on täysin suomalaisten vaikutusvallan ulkopuolella. Politiikka, joka ottaa kasvun pohjakseen, ei suojaa meitä maailmantalouden heilahteluilta eikä siltä mahdollisuudelta, että kasvu aivan yrittämättäkin loppuisi kokonaan esimerkiksi Euroopassa. 

Ja takaisin ympäristöön. Miksi kasvu on ekologisesta näkökulmasta huono asia? Eikö energiatehokkuuden, uusiutuvan energian ja kiertotalouden keinoin ole mahdollista jatkaa kasvun tiellä? Periaatteessa näin varmasti onkin, mutta käytännössä kuitenkaan ei. Kasvu syö liian nopeasti ekologisen kehityksen hyödyn. Jos esimerkiksi lentomatkustamisen päästöjä onnistuttaisiin vähentämään 20 % mutta matkustaminen lisääntyy samassa ajassa 100 %, päästöjen määrä per lento on pienentynyt mutta päästöjen määrä ilmakehässä kasvanut. Ilmastoratkaisujen kiireellisyyttä ei sovi hetkeksikään unohtaa. Kiertotalous ei esimerkiksi ole vielä lähelläkään pistettä, jossa uusia raaka-aineita ei enää tarvittaisi. Aikaa kulutuksen kasvattamiseen samalla kun parempia ratkaisuja vähitellen kehitetään ei ole.

Jos kasvu onnistutaan tuottamaan ekologisesti kestävästi, se on tietysti hyvä ja kannatettava asia. Koko kansantalouden bruttokansantuotteen kasvattamiseen tällaisesta kasvusta ei kuitenkaan ole.

Mitä sitten ratkaisuksi? Millainen talousjärjestelmän pitäisi olla, jotta se mahdollisimman hyvin turvaisi hyvinvoinnin ilman kasvua? Tämä kysymys on vaikea eikä siihen ole suoraa vastausta varmasti kenelläkään. Olemme täysin uuden tilanteen edessä.

Tiedon kerääminen kuitenkin auttaa, kun pitää miettiä parhaita politiikkaratkaisuja kasvuttomassa tilanteessa. Tällä hetkellä valtiontalouden onnistumista mitataan pitkälti bruttokansantuotteella ja sen kasvulla. BKT on kätevä mittari, joka korreloi suurpiirteisesti hyvin monien kehityskysymysten kanssa. Sen vakava puute kuitenkin on, ettei se ota ekologista kestävyyttä millään tavalla lukuun. Siksi tarvitaan uusia mittareita, joiden avulla hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen eri osa-alueita voidaan tarkastella kasvusta irrallaan. 

Tätä onneksi tehdäänkin jo. Agenda 2030 -kehitystavoitteiden mittaamiseen on päätetty YK:ssa yli 200 eri indikaattoria, kuten laadukkaan koulutuksen tavoitteeseen liittyvä lukemaan oppineiden lasten määrä sukupuolittain, vedenalaisen elämän säilyttämiseen liittyvä kalakantojen koko tai rauhaan liittyvä niiden ihmisten määrä, jotka tuntevat voivansa kävellä turvallisesti yksin kotiseudullaan. Suomessa on myös luotu omia indikaattoreita edistymisemme mittaamiseen kehitystavoitteissa. Niihin sisältyy muun muassa kasvis- liha ja kalaperäisten elintarvikkeiden kulutus, ilmanlaatu, kotona asuvat yli 75-vuotiaat, tuloerot ja kouluterveyskyselyssä ilmenevä nuorten tyytyväisyys elämään. 

Suomella on jo historiaa tällaisessa tilastoinnissa ja varmasti annettavaa myös muille. Tämä olisi hyvinkin aihe, josta voisimme herättää laajempaa keskustelua tulevalla EU-puheenjohtajuuskaudellamme.

Indikaattorien, seurannan ja datan merkitys on olennainen. Mieleeni on jäänyt, kun pääsin toissavuonna kuulemaan merkittävimmän kehitysmaiden koulutusta rahoittavan GPE-rahaston pääjohtajaa Alice P. Albrightia. Hän totesi, että kehityksen edellytys on data. Pitää tietää, mitä halutaan kehittää ja mistä lähdetään liikkeelle. Niin: kehitystähän ei oikeastaan voi edes määritelmällisesti olla ilman mitattavuutta!

Aloitin juuri yliopistossa kurssin ”Työ ja talous ekologisen kriisin aikakaudella.” Palaan tähän teemaan ilman muuta myös täällä blogissani, jos saan kurssin edetessä uusia oivalluksia aiheeseen.

Presidenttikin sen sanoo: kasvun aika on ohi ja luopumisen aika käsillä

Blogini palaa uuteen vuoteen toiveikkaana. Lupaavia asioita on tapahtunut jo heti vuoden ensi tunneista lähtien. Presidentti Niinistö nimittäin uudenvuoden puheessaan puhui ilmastonmuutoksesta luopumisen kautta. ”Aineellisen yltäkylläisyyden ja jatkuvan kasvun aika on muuttumassa”, Niinistö sanoi. Tämä on yllättävän suoraa ja rehellistä puhetta. Jatkuvan kasvun kyseenalaistaminen on ollut ponnistamassa marginaalista jo pidempään – nyt se olikin jo sitten presidentin puheessa aloittamassa ilmastokevättä! Tämä kertoo siitä, että kun muutokselle on otollinen aika, se voi tapahtua hämmästyttävän nopeasti. 

Myös puoluejohtajat olivat teeman äärellä viimeviikoisessa Maaseudun Tulevaisuuden ja MTK:n vaalitentissä. Ajatus siitä, että kulutusta pitää vähentää ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, sai laajasti kannatusta. Tentti oli siitä merkittävä, että se käsitteli yksinomaan ilmastonmuutosta. Tämäkin on tärkeä muutos. Olin viime vuonna vihainen, kun Iltalehti avasi presidentinvaalitentit jo syyskuussa, eikä ilmastonmuutos ollut edes yksi aiheista.

Sanoisin, että tällainen poliittinen puhe kertoo historiallisesti merkittävästä käänteestä. Olemme tällä vuosituhannella saavuttaneet pisteen, jossa suuri joukko ihmisiä ei enää tarvitse mitään lisää. Päinvastoin, heidän — meidän — on aika vähentää, luopua jostakin. 

Nyt olisi kuitenkin edelleen kaikkein tärkeintä, että luopuminen nähtäisiin poliitikkojen asiana, ei yksilöiden. Kun tentissä esimerkiksi puhuttiin lihansyönnin vähentämisestä, Petteri Orpo sanoi sen olevan järkevää, mutta ”jokainen tehköön itse niitä omia valintoja.” Nopea, merkittävä muutos ei kuitenkaan mitenkään istu yksilöiden vastuulle. Kun puhutaan jo koko talousjärjestelmänkin uudistamistarpeesta pois kasvun pakosta, on luopumisen kysymys mitä poliittisin.

 Myös tarvittavan muutoksen mittakaava on tärkeää tunnustaa. Sampo Terho ei sitä nähnyt: ”Kun me puhutaan ilmastonmuutoksen torjunnasta, tarkoitus ei ole kurjuuden maksimointi vaan tulosten aikaansaaminen. Ja jos me laitetaan ihminen tän koko kauhugallerian eteen että oletko huolissasi siitä, että lähivuosikymmeninä ilmasto lämpenee asteen tai puoli astetta ja luovutko sen takia lihansyönnistä, autosta, maksatko tuplahinnan sähköstä, muutatko uuteen energiatehokkaaseen taloon ja maksat tuplahinnan kaikesta kulutustavarasta, niin moni rupee miettimään että puol astetta, ei se nyt oo kovin paljon verrattuna tähän (vaihtoehtoon.) Meidän täytyy löytää niitä realistisia tapoja, jotka ei ikäänkuin mullista ja muuta ihmisen elämää aivan niinkuin kelvottomaksi.” (Molemmat 1.26 alkaen)

Terho tunnistaa, että poliitikkojen tehtävä ei ole helppo. Luopumisen on kuitenkin konkretisoiduttava esimerkiksi juuri sen tapaisilla tavoilla, joista Terho puhuu.

Mielestäni luopumisen rinnalla olisikin tärkeää puhua myös säilyttämisestä. Ylimääräisen alla on kaikki se todella arvokas, mikä asettuu vaaraan, ellemme ole luopumiseen valmiita. Ensilumi, hiihtoladut, lumilinnat. Vehreä kesä, metsäluonto, uimavedet. Hyvä viljasato, marjasato, omenasato. Vakaus, turvallisuus, terveys. Rauha ja tulevaisuus.

Nyt on syytä korostaa, että tarvittavat muutokset ovat lopultakin siedettäviä, eivätkä muuta ihmisten ”elämää kelvottomaksi”. Poliitikkojen tulee niiden edessä huolehtia, että ne eivät tarkoita hyvinvoinnin ja tasavertaisten mahdollisuuksien loppua, kuten Niinistö puheessaan sanoi. Niiden välttämättömyys on myös mahdollista perustella: yritetään säilyttää elämä tärkeiltä osin mahdollisimman hyvin tällaisena kuin se nyt on, koska se on nyt hyvää.

Joulu tuli meille tänä vuonna aikaisin

Joulu tuli meille tänä vuonna jo viime viikon sunnuntaina, kun poikamme syntyi. Suloinen pieni lapsi toi mukanaan niin paljon kaikkea uutta opittavaa ja ihmeteltävää, että blogikin jää (jäi) nyt joulutauolle.

Olen sanonut tämän jo aiemminkin, mutta minusta todella tuntuu erilaiselta kuin silloin, kun perustin blogin. IPCC:n raportista on jo kotva ja jotkut epäilivät, että aihe unohtuu alun innostuksen jälkeen. Se ei kuitenkaan ole unohtunut vaan pysyy uutisissa ja siitä nostetaan esiin uusia avauksia ja politiikkasuosituksia. Hiilinielujen kysymys on tasaisesti pinnalla ja linnanjuhlissakin oli teemana ilmasto ja ympäristö. Tämän aamun Helsingin Sanomissa pääkirjoitussivulla kirjoitettiin: ”Kun aikaperspektiivi on kymmeniä eikä satoja vuosia, jokainen alkaa ymmärtää, että kyse voi olla omana elinaikana tapahtuvista muutoksista.” Meillä ei ole varaa unohtaa, emmekä unohda.

Selvää tietysti on, että aiheen pinnalla pysyminen ei riitä. Tarvitaan sellaisen politiikan suorittamista, jota nyt suositellaan. Ensi vuosi on tähdellinen – homman on lähdettävä uudella vaihteella käyntiin niin eduskunta- ja eurovaalien jälkeen kuin myös Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella. 

Ilmastoteeman parissa työskentelee suuri joukko fiksuja ja intohimoisia ihmisiä ja koko ajan löytyy uusia, jotka nostavat aihetta pinnalle. Tietysti elän tietynlaisessa kuplassa, kun nyt olen blogin kautta seurannut aihetta tiiviisti. Uskallan kuitenkin jo ahdistumatta jäädä tauolleni. Aihe on laajasti ja hyvin hallussa tässä maassa. Tärkeää on myös kannustaa – liityin juuri Ilmastovanhemmat -yhdistyksen kannatusjäseneksi. Sillä on sanoma niin paikallaan kuin mielestäni olla voi: ”Olemme valmiita tekemään oman osuutemme, mutta ilmastokriisin hillitsemistä ei enää voi jättää vain yksilöiden vastuulle. Jotta katastrofin pysäyttäminen olisi mahdollista, koko yhteiskuntaa täytyy muuttaa. On nykypäättäjien vastuulla pelastaa lapsillemme maailma, jossa heidän on vielä mahdollista elää turvassa, toteuttaa haaveitaan ja tulla itse vanhemmiksi.”

Kiitos kaikille lukijoille tästä vuodesta! Ensi vuonna palaan sitten erittäin merkittävää kevättä seuraamaan. Sitä ennen, toivoa ja valoa jokaisen jouluun!

YK:n ilmastokokous Katowicessa alkaa – mistä on kyse?

Puolassa Katowicessa alkaa huomenna YK:n ilmastokokous (COP24), jossa on tarkoitus tehdä Pariisin sopimuksen (COP21) sitoumusten toimeenpanemisen säännöt valmiiksi. Vuonna 2015 Pariisissa sovittiin, että tällainen säännöstö on valmis vuonna 2018. Enempää viime metreille ei olisi voinut asiasta sopiminen siis jäädä – Katowicen kokous loppuu kuun 14. päivä.

Tämä on kuitenkin ymmärrettävää. Neuvotteluita ja valmistautumista tapahtumaan on käyty välissä runsaasti ja konkreettiset kysymykset, joista pitäisi päästä maailmanlaajuisesti sopuun, ovat totta kai hankalia. Kuinka päästöistä pitäisi raportoida niin, että ne olisivat laskettavissa yhteismitallisesti?

Pakko tunnustaa: toimeenpanosäännöstö ei kuulosta kovin kiehtovalta. Se on kuitenkin tärkeä. On vaikea toimeenpanna ilman yksimielisyyttä siitä, mikä lasketaan toimeenpanoksi. Helpoin keino päästöjen pienentämiseen on laskea ne itselleen suotuisimmalla metodilla. Toivottavasti Katowicessa saadaan reiluja sääntöjä sovittua.

Kokouksen asialistalla on tämän varsinaisimman asian rinnalla luvassa erittäin tärkeää keskustelua siitä, kuinka maat suhtautuvat YK:n ilmastopaneelin IPCC:n raporttiin 1,5 ja 2 asteen eroista. Raportti oli tilattu tätä kokousta varten, sillä se liittyy olennaisesti Pariisin sopimuksen toimeenpanoon. Pariisissahan ei varsinaisesti päätetty kummastakaan astevaihtoehdosta, vaan päätettiin rajoittaa lämpötilan nousu selkeästi alle kahden asteen ja pyrkiä sen rajoittamiseen 1,5 -asteeseen. Tämäkin osoittaa yksityiskohtien merkityksen  kun koko Pariisin sopimuksen ytimen, asterajan, sinänsä ensisilmäyksellä vaatimattomalta näyttävä epämääräisyys nousee nyt Katowicen kokouksessa keskeiseen asemaan.

Vaikka varsinaisia päätöksiä asiasta ei suuntaan tai toiseen tehtäisikään, on osallistujamaiden keskenään käymä keskustelu erittäin tärkeää. Seuraava tärkeä Pariisin ilmastosopimuksen raja on nimittäin vuosi 2020, johon mennessä jokaisella sopimuksessa mukana olevalla maalla pitäisi olla oma päästövähennyssuunnitelma valmiina. Voisivatko maat vakuuttaa toisiaan yhteisestä kunnianhimosta niin, että nuo suunnitelmat selkeästi pyrkisivät 1,5 -asteen tavoitteeseen?

Kokousta pohjustamaan onkin lähetetty paljon erilaisia viestejä. Ympäristö- ja kehitysjärjestöjen viesti on, että Suomen ja Euroopan unionin tulisi edistää sitä, että kansallisia päästövähennystavoitteita vuodelle 2030 asetettaisiin 1,5 -asteen mukaisesti. EU:n tulisi myös vaatia muitakin maita vielä muokkaamaan omia tavoitteitaan samoin ennen vuotta 2020. Itsekin kokoukseen osallistuva Sauli Niinistö on osallistunut yhdessä 15 muun eurooppalaisen valtionpäämiehen kanssa julistukseen, jossa vaaditaan kunnianhimoisempia toimia ilmastonmuutoksen estämiseksi ja sanotaan, että kansalliset tavoitteet eivät ole kokonaistavoitteen kanssa yhtäpitäviä. EU-komissio on tällä viikolla ehdottanut EU:n pyrkivän hiilineutraaliuteen 2050 ja EU-parlamentti on ollut valmis koventamaan jo EU:n 2030 -tavoitteita.

Toivottavasti Suomi ja EU lähtevät kirimään omat tavoitteensa todella 1,5 -asteeseen tähtääviksi ja onnistuvat saamaan muita mukaan! Jos kuitenkin on niin, että tästä kokouksesta ei saada tyydyttäviä lopputuloksia, niin YK:n pääsihteeri Antonio Guterres on järjestämässä huippukokousta aiheesta ensi vuoden syyskuussa – siis vielä ennen vuotta 2020 ja maiden päästövähennyssuunnitelmien asettamista. Toivottavaa kuitenkin tietysti olisi, että siellä voitaisiin jatkaa hyvin sujuneen ja kunnianhimoisen Katowicen kokouksen jälkimainingeissa. Ilmastonmuutoksen kanssa on niin kiire, että jokainen vuosi on erittäin tärkeä.

Shoppailulle loppu

Black Friday on vastuuton ilmiö. Ehkä tiesittekin sen jo, mutta sanon silti: vain päivän kesätävällä tarjouskampanjalla meidät pyritään saamaan ostamaan nopeasti ja harkitsemattomasti sellaista, mitä emme tarvitse!  On ikävää, miten laajasti tähän amerikkalaiseen tuonti-ilmiöön on lähdetty mukaan. Autofirmat, koetatteko todella saada minut ostamaan heräteostosauton? Prisma, eikö teillä ole muutenkin jo Suomen suurin markkinaosuus melkein kaikesta, eikö se riitä? Ja Toys´R´Us, Black Friday lasten markkinoille, onko nyt eettistä? Koko homma on ilmastotietoisuutensa kanssa painivalle kansalle kuin juuri laihduttamisen aloittaneen kutsuminen lounaalle ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffettiin.

Ylipäätään meidän on korkea aika kyseenalaistaa se ajatus, että shoppailu olisi jotenkin ok. Se, että vain lähdetään katselemaan, josko jotain löytyisi, on harraste jota kenenkään ei tulisi tehdä. Jos ei tiennyt tarvitsevansa jotakin ennen kuin näkin sen, ei varmasti ollut ostamassa tarpeeseen. Miksi siis mennä altistamaan itseään ehdoin tahdoin turhille houkutuksille?

Paljon on puhuttu uuden kauppakeskus Redin ongelmista Helsingissä. Vaikka tilanne toki on yrittäjille ikävä, on ilmiö ilmaston kannalta positiivinen. Kauppakeskukset on suunniteltu juuri siihen, että voi kierrellä ympäriinsä huvikseen ja koittaa löytää jotain ostettavaa. Ostokset – tehdään siitä harrastus! Kuinka hyvin tämä kikka onkaan jo vuosikymmeniä toiminut. Sen aika voisi kuitenkin nyt alkaa olla ohi.

Ehdottaisin, että lakataan käyttämästä koko sanaa shoppailu. Kuvataan ilmiötä ostoksilla käymisenä. Se sisältää edes mahdollisuuden siihen, että käy hakemassa ne ostokset, jotka on jo suunnitellut ostavansa. Ja toivotaan, että Black Friday menee penkin alle. Päästäisiin ilmiöstä eroon, ennen kuin siitä keksitään meille jokin shoppailun kaltainen anglismi.

Olen tänään kirjoittanut myös toisen blogin. Se on asekaupasta ja sen voi käydä lukemassa täältä. Mikäli kumpi tahansa näistä aiheista herättää ahdistusta sinussakin, suosittelen toki lähtökohtaisesti ottamaan julkisesti kantaa. Lisäksi voi kuitenkin auttaa lahjoittamalla esimerkiksi Pelastakaa lapset ry:n Parempi Black Friday -kampanjaan. Jemenissä tämäkin päivä todella on musta.

Ilmastonmuutos talouspolitiikan lähtökohdaksi

Valtiovarainministeriö tulee taas kevään vaaleja ajatellen julkaisemaan virkamiespuheenvuoron tulevan vaalikauden haasteista. Talouspolitiikan koordinaattori Sami Yläoutinen ministeriöstä kertoo, että siinä tullaan käsittelemään ”tulevan vaalikauden talous- ja hallintopolitiikan lähtökohtia.” Nostona paljastetaan jo nyt, että yksi näistä lähtökohdista tulee olemaan julkisen talouden kantokyvyn turvaaminen: ”Vaikka Suomi elää nyt suhdannehuippua, on keskipitkälle aikavälille odotettu kasvu historiaan nähden hidasta. Tämä johtuu talouden rakenteellisista tekijöistä, kuten työikäisen väestön määrän vähenemisestä edelleen. Kestävyysvajeen supistamisessa on menty eteenpäin, mutta tältäkin osin talkoot ovat vielä kesken. ”

Aavistan vaaraa ja epäilen, että valtiovarainministeriön puheenvuoro ei tule huomioimaan ilmastonmuutosta millään tavalla. Edelliselle vaalikaudelle asetetuissa lähtökohdissa  ilmastonmuutos mainitaan 136 sivun aikana vain yhden kerran kaaviossa, joka kuvaa digitalisaation muuttuvaa toimintaympäristöä. Ilmastonmuutos vaikuttaa elinolosuhteisiimme, jotka vaikuttavat digitalisaatioon. Näin!

Tämä on huolestuttavaa, sillä valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuorot ovat erittäin vaikutusvaltaisia. Jarkko Leinonen on arvioinut 2016 valmistuneessa gradussaan näiden papereiden vaikutusta siitä asti, kun niitä on vuodesta 1991 lähtien tehty. Valtiovarainministeriön näkemyksen merkitys on aina ollut suuri ja sen suosituksilla on tapan päätyä hallitusohjelmien linjaksi. Leinonen kirjoittaa, että Sipilän hallitus otti käytännössä kaikki puheevuoron keskeiset seikat hallitusohjelmaansa leikkauksista rakenneuudistuksiin sekä eetokseen siitä, että kriisin aikana on tehtävä vaikeita ratkaisuja. (s. 96.)

Aavistan lisäksi, että valtiovarainministeriö asettaa jälleen tulevan vaalikauden tavoitteeksi talouskasvun tavoittelemisen. Puhutaan talouskasvun ja ilmastovahingon irtikytkennästä, mutta se ei vaikuta uskottavalta oletukselta. Määrän lisäys syö tehokkaasti kestävämmän tuotannon mukanaan tuomat ilmastohyödyt. Talouskasvun myötä maailman energiantuotannon hiilidioksidipäästöt kasvoivat viime vuonna uuteen ennätykseensä. Myös Euroopan kasvihuonekaasupäästöt kasvoivat samasta syystä. Suuressa osassa talouttamme irtikytkentä ei siis ole tarpeeksi nopeaa. Kaikkeen talouteen samanarvoisena suhtautuva bruttokansantuotteen kasvu ei siksi ole riittävä kehityksen mittari.

Silloin kun kasvu on ristiriidassa ilmastotavoitteiden kanssa, sen on hävittävä. Olemme itseasiassa jo liukuneet tähän keskusteluun puhuessamme metsistämme ja siitä, kuinka paljon niitä tulisi käyttää. Kysymyksessä siitä, lisätäänkö vai vähennetäänkö metsien hakkuita, on itseasiassa osaltaan kysymys juuri tästä: vähennämmekö päästöjämme vai lisäämmekö metsäteollisuuden kasvua. Kun olemme valmiit tunnustamaan, että puuntuotannollisesti kestävä hakkuumahdollisuus ei ole sama asia kuin ilmastollisesti kestävä hakkuumahdollisuus, olemme ottaneet tärkeän askeleen oikealla tiellä. Uutissuomalaisen tänään julkaistun gallupin mukaan suomalaisilla on tästä ymmärrys: vain alle 10% olisi valmis lisäämään metsien hakkuumääriä nykyisestä kun taas yli 30% vastaajista olisi valmiita rajoittamaan niitä.

Tulevan vaalikauden poliitikkojen olisikin syytä olla erittäin tarkkoina siinä, mitä ne ovat valmiita priorisoimaan. Suomen ilmastopaneeli tulee luultavasti ennen vaaleja esittämään Suomen tien kohti 1,5 -astetta. Tässä olisi mielestäni hyvä tulevan vaalikauden lähtökohta, jonka raameihin kaiken taloudenkin tulee sopeutua.

Ilmastonmuutosta ei ratkaista talousnobelistin teorialla

Bjørn Lomborg, Copenhagen Consensus Center -ajatushautomon johtaja kirjoitti tämän viikon maanantaina Helsingin Sanomien vieraskynässä, että ilmastonmuutosta ei kannata pyrkiä rajoittamaan 1,5 -asteeseen ja syyttää IPCC:ta hysterian lietsomisesta. Lomborg kirjoittaa: ”IPCC:n uusi raportti ei vertaile ilmastotavoitteiden kustannuksia ja hyötyjä, vaikka vertailun pitäisi olla poliittisen väittelyn keskiössä.”

Lomborg perustaa väitteensä eritoten tuoreen talousnobelisti William Nordhausin tutkimuksiin. Nordhaus on pitkän uransa aikana keskittynyt nimenomaan ilmastonmuutoksen ja taloustieteen yhdistämiseen ja hän on tunnettu malleistaan, jotka laskevat ilmastotoimien kustannuksia ja hyötyjä. On sinänsä hienoa, että talous-Nobel on päätetty tänä vuonna myöntää ilmastonmuutokseen keskittyneelle taloustieteilijälle. Kustannus-hyöty -analyysissa on kuitenkin puutteita, joiden vuoksi sitä ei voi ottaa ilmastopolitiikan perustaksi sellaisenaan. Ongelma liittyy siihen, että monia mallinnuksessa tarvittavia osa-alueita ei voi todellisuudessa mitata tai niitä ei voi mitata rahassa.

Nordhaus on koonnut kirjassaan The Climate Casino – Risk, Uncertainty, and Economics for a Warming World (Yale University Press, 2013) mallejaan yhteen ja antaa esimerkkejä erilaisista skenaarioista, jotka eroavat toisistaan sen perusteella, kuinka hyvin maat sitoutuvat niihin, kuinka paljon katsomme tulevaisuuden kansalaisten voivan rahoittaa toimia ja kuinka vakavia seurauksia ilmastonmuutokselle lasketaan. Hän laskee lämpöasteet, joissa kustannukset ja hyödyt ovat optimaalisessa suhteessa, kun muuttujia vaihdetaan. Mikään skenaario ei katso optimaalisen tuloksen olevan alle kahdessa asteessa.

Nordhaus laskee skenaarioita sille, kuinka hyvin voimme olettaa tulevien sukupolvien olevan meitä varakkaampia ja kuinka paljon kustannus-hyöty -laskelmissa voi ottaa huomioon sen, että he olisivat tietyltä osin siis meitä loogisempia maksajia. (s. 182 alkaen) Hänellä on mallinnuksia, joissa tulevaisuuden kansalaisten maksukykyyn suhtaudutaan positiivisesti. Ongelmana kuitenkin on, että tätä asiaa emme voi todellisuudessa tietää. Ilmastonmuutos tekee joka tapauksessa epätodennäköisemmäksi sen, että tulevaisuuden kansalaisella menisi meitä paremmin.

Nordhaus laskee malleissaan, että korkeampi lämpötilan nousu aiheuttaa enemmän kustannuksia. Osan malleista hän laskee myös  käännekohta -menetelmällä, jossa tietyn lämpöasteen jälkeen kustannusten katsotaan kasvavan valtavasti. Ongelma on jälleen kuitenkin siinä, että emme oikeasti voi tietää, missä käännekohta sijaitsee. Lisäksi emme voi tietää, onko käännekohdan jälkeen enää mitään laskettavaa jäljellä, jos lopullinen ja itseään ruokkiva ekokatastrofi aiheuttaa myös talousjärjestelmän laajamittaisen romahduksen. Tällaista riskiä on mahdoton mallintaa.

Kustannus-hyöty -analyysi on myös huono antamaan arvoa sellaiselle, mikä jo nyt jää rahatalouden ulkopuolelle. Ilmastonmuutokselle erityisen herkillä alueilla asuu paljon ihmisiä, jotka elävät rahatalouden reunamilla. Kylmällä taloudellisella laskennalla heidän kärsimyksensä eivät tule ilmi.

Ja ongelmana vielä on, että kun katsomme asiaa vain taloudellisesta näkökulmasta, tulemme laskeneeksi, että enemmän on aina paremmin. Mutta onko se niin? On talouden osa-alueita, joilla vähempikin riittäisi ja ihmisiä, joilla on liikaa. Kustannus-hyöty -laskelma laskee lopulta vain rahassa. Väitän, että raha eri paikoissa on eri arvoista. Tähän tulee kuitenkin palata vasta tulevissa blogeissa tarkemmin.

Nordhaus vastaa kirjassa kustannus-hyöty -analyysin saamaan kritiikkiin seuraavasti:

” – – while simple temperature targets make an attractive approach, they are insufficient in a world of competing goals. People want to be assured that these targets are not simply the result of overly concerned environmentalists who are intent of saving their ecosystems on the expence of humans. Nations will want to make sure that they are not subsidizing undeserving countries or feeding corrupt dictators whose green policies are really an excuse for skimming greenbacks.

If large sums are involved, people want to get their money´s worth. And this means that people want to compare costs and benefits. The benefits need to be completely monetized, but it will not be sufficient to say ”Ecosystems are priceless” or ”We must pay any cost to save polar bears.” This is why costs and benefits must be put on the balance when weighing the options of global warming. Depending how optimistic you are about participation and your view on discounting, you can probably use the four figures in this chapter as a guide for picking the target for climate-change policy.” (s. 219)

Vastaus on varsin kuvaava. Se sisältää lähtökohdan, että kaikelle on mahdollista asettaa laskettavissa oleva taloudellinen arvo, mitä vastustan. Lisäksi se sisältää oletuksen siitä, että ihmiset nyt vain toimivat kustannus-hyöty -analyysin mukaan, mitä vastustan myös.

Vaikka siis Lomborg ei Nordhausiin viitaten kyennytkään vakuuttamaan minua siitä, että meidän ei kannattaisi pyrkiä 1,5 -asteen tavoitteeseen, on hänellä kuitenkin tärkeä sanoma siitä, että ilmastonmuutoksen torjuminen maksaa. Hän sanoo, että Pariisin ilmastosopimuksen lupaukset maksaisivat menetettynä kasvuna 1-2 biljoonaa euroa 2030 mennessä ja lisäksi, että ”YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen UNFCCC:n sihteeristö ar­vioi hiilidioksidipäästöjen vähenevän 60 gigatonnilla, jos jokainen maa pitää kaikki vuosia 2016–2030 koskevat lupaukset. Tämä on alle prosentti vähennystarpeesta, jota 1,5 asteen tavoite edellyttäisi – -.” Meidän on siis todella oltava valmiita maksamaan: niin menetetyn kasvun muodossa kuin muutenkin. Meidän on ajateltava ilmasto edellä ja venytettävä mahdollisen rajaa siitä, mitä kustannus-hyöty -laskelmat pitäisivät realistisena. Tämä tarkoittaa, että meidän on kyettävä näkemään asioiden arvo tavalla, joka ei noudata totuttua taloudellista kaavaa.