Helpoin tapa vähentää päästöjä on jättää päästämättä

Kirjoitin viime viikolla, että ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden ongelmat ovat perustavanlaatuisia ja että kaikkien tahojen tulisi keskittyä pohtimaan syvällisesti ratkaisuja. Näin teki tänään Sitra julkistamalla selvityksen ”1,5 -asteen elämäntavat – Miten voimme pienentää hiilijalanjälkemme ilmastotavoitteiden mukaiseksi?” Selvityksen mukaan suomalaisten hiilijalanjäljen tulisi pienentyä 58–76 % vuoteen 2030 mennessä ja 80–93 % vuoteen 2050 mennessä nykyiseen verrattuna. Ruoka, asuminen ja liikkuminen muodostavat kolme neljäsosaa päästöistä ja näihin liittyen selvityksessä esitetäänkin tehokkaimmat ratkaisut: mitä vegaanisempi ruokavalio ja mitä vähemmän fossiilienergiaa kuluu liikkumiseen ja asumiseen, sitä parempi. 

Selvityksessä korostetaan, että muutoksen suuruus ja kiireellisyys ovat hurjia ja haaste on valtava. Juuri muutoksen perustavanlaatuisuus nousee jälleen esiin: ”Suositusten täytäntöönpano edellyttää yksittäisten ratkaisujen lisäksi koko tuotanto- ja kulutusjärjestelmän laajuisia muutoksia – – pitää muuttaa niitä ajattelutapoja, joihin taloutemme, infrastruktuurimme ja kulutusperusteinen elämäntapamme perustuvat. Tämä edellyttää radikaalia uudelleenajattelua niin politiikassa ja hallinnossa kuin myös liiketoimintamalleissa ja yksilöiden elämässä.”

Olen erittäin tyytyväinen, että Sitra tuo selvityksellä hiilijalanjäljen kysymyksen nyt vahvasti esille. Juuri hiilijalanjälkeen keskittyminen tuo esiin kaksi erittäin tärkeää seikkaa, joista olen aiemminkin blogissa kirjoittanut. Ensinnäkin se asettaa päästöistä vastuun niille, joiden hyödyksi päästöt tuotteina tai palveluina koituvat. Jos kahvi onkin kasvatettu toisella puolella maailmaa, juoja kantaa hiilivastuun. Tämä on ainoa oikeudenmukainen lähestymistapa päästövähennyksille globaalissa maailmassa. Kansalaisten hiilijalanjäljen arvioiminen ja siihen puuttuminen on lisäksi välttämätöntä, jos päästöjä halutaan todella vähentää, ei vain siirrellä paikasta toiseen. 

Toisekseen hiilijalanjälkeen keskittyminen tuo kirkkaasti esiin merkittävän päästövähennysmahdollisuuden, joka helposti jää huomiotta talouskasvuun nojaavassa keskustelussa. Nimittäin sen, että päästöjä voi vähentää jättämällä asioita tekemättä. Selvityksessä luetellaan kolme päästövähennyskategoriaa: kulutuksen vähentäminen, tehokkuuden parantaminen ja kulutusmuodon muutos. Niistä kulutuksen vähentämisestä todetaan seuraavasti: ” Kulutuksen vähentäminen, (Akenji et al. 2016) jota kutsutaan toisinaan ”kohtuullisuudeksi” (Figge, Young & Barkemeyer 2014), tarkoittaa tavaroiden tai palvelujen kulutuksen, kuten elintarvikkeiden, ajettujen kilometrien, energian käytön tai asuintilojen, fyysisen määrän vähentämistä.” 

Selvityksessä tuodaan esiin, että ”Ilmastonmuutoksen ratkaisuista käyty keskustelu on pitkälti liittynyt teknologioihin, vaikka käyttäytymistä ja infrastruktuuria koskevilla systeemisillä muutoksilla on myös suuri merkitys (Creutzig et al. 2016; Akenji & Chen 2016).” Tekniset ratkaisut kuitenkin sisältävät merkittäviä riskejä, mikä selvityksessäkin tuodaan ilmi. Lisäksi ne eivät vastaa luonnon monimuotoisuuden kysymykseen tai mikä hälyttävintä, eivät ole vielä ”kaupallisessa mittakaavassa” olemassa. Teknisiä ratkaisuja tarvitaan päästöjen vähentämiseksi varmasti, mutta ne eivät riitä.

Tätä kautta ajatellen kulutuksen vähentämisessä ja laajemmin myös kulutusmuodon muutoksessa on oikeastaan kyse mitä merkittävimmästä asiasta. Meidän ei tarvitse laittaa toivoamme epävarmoihin teknisiin innovaatioihin, vaan voimme valita täydellisen varman ratkaisun – luopua saastuttavista asioista. Kun muutos on tekemättä jättämistä, ei ole mitään reaalista estettä sille, miksei se voisi tapahtua nopeasti, jos niin yhteiskunnissa päätetään. Vaikka kaikki on näinä kriittisinä aikoina epävarmaa, mielestäni tässä on varmin perusta, mitä toivolle on tarjolla.