Kuluttaminen on vastuutonta

Finnwatch on julkaissut vetoomuksen, jossa se vaatii yrityksiä selvittämään valmistamiensa tuotteiden hiilijalanjäljen ja pienentämään sitä. Järjestö nostaa esiin tärkeän asian. Yrityksillä on mahdollisuus toteuttaa suuria päästövähennyksiä toiminnassaan ja niille tuleekin luoda tähän painetta. Lisäksi yritysten hiilijalanjälkeen vaikuttaa, että niiden tuotteita markkinoidaan ja myydään holtittomasti. Aivan liian moni yritys koettaa tarjouksilla houkutella heräteostoksiin tänään Black Fridayn nimissä. Tämän ilmiön kasvu ei sovi aikaamme lainkaan ja ahdistaa. Se osoittaa, että suurimmalla osalla yhtiöistä ei ole edes yritystä ymmärtää, missä ekokriisissä ollaan menossa.

Finnwatchin kampanja nostaa myös esille niin merkittävän seikan, että sitä on lähes vaikea uskoa todeksi: suomalaisten kulutusperustaiset päästöt ovat Suomen ympäristökeskus Syken laskelmien mukaan 30 % suuremmat kuin maamme sisällä syntyvät päästöt. Siis korostan: niiden laskeminen mukaan ei kasvattaisi Suomen päästöjä 30 prosentilla, vaan 130 prosentilla. Ja tässä ongelma mitä suurimmassa määrin on: ulkomailla valmistettujen tuotteiden kulutuksen hiilijalanjälkeä ei lasketa Suomen päästöihin eikä sen laskeminen ole siis myöskään mukana hiilineutraalisuustavoitteissamme. Valtio ei ota vastuuta suomalaisten päästöistä niin kauan, kuin ne eivät synny Suomessa.

Ymmärrän, että kun hiilipäästöjä lasketaan globaalisti, niin kaksinkertaiselta laskennalta vältytään, kun kaikki maat laskevat vain omalla alueellaan syntyvät päästöt. Niinpä suomalaisten esimerkiksi Kiinasta, Kambodzasta tai Nepalista ostamat tuotteet lasketaan näiden maiden hiilitaseisiin ja ne ovat osana kyseisten maiden päästövähennystavoitteita. Tässä on kuitenkin merkittävä eettinen ongelma. Suomalaisen kulutuksen päästöt johtuvat suomalaisten elintasosta ja -tavasta ja koituvat suomalaisten hyödyksi. Vauraana maana siis pystymme ostamaan tuotteita halvalla kiitos valmistajien heikomman elintason ja työehtojen ja jätämme tämän lisäksi tuotannosta syntyvät päästöt, saasteet ja luonnonvarojen ylikulutuksen näiden köyhempien maiden vastuulle. Kyse on mitä arkipäiväisimmistä tuotteista ja ajassamme täysin normaaleista globaaleista tuotantoketjuista, joita on tällä hetkellä aivan liian helppo olla ajattelematta. Tämän on muututtava. 

Mielestäni parasta olisi, jos Suomi ottaisi kulutuksen hiilipäästöt osaksi hiilineutraaliustavoitettaan. Tämä ei olisi mahdotonta – kulutuksesta syntyvät päästöt on mahdollista laskea siinä missä muutkin päästöt. Kaksinkertaisen laskennan ongelmaan ehkä yksinkertaisin ratkaisu olisi olla näkemättä sitä ongelmana. Jos päästöt vähennettäisiin tuplasti, mitä haittaa siitä olisi? Hiilineutraaliushan ei joka tapauksessa ole Suomelle sen paremmin kuin muillekaan maille mikään riittävä tavoite, vaan tarvitsemme kipeästi hiilinegatiivisuutta. Muutenkin paljon työtä vaativa hiilineutraaliustavoitteemme tietysti hankaloituisi entisestään. Kriisin aikana syyksi olla tekemättä asioita ei kuitenkaan riitä se, että ne ovat hankalia.

Mihin kategoriaan kulutuksen päästöt sitten lasketaankaan, on joka tapauksessa välttämätöntä ottaa niiden vähentämisestä vastuuta yhteiskunnan tasolla. Kulutuksen päästöt on jo aivan liian pitkään jätetty yksilöiden vastuun varaan. E. H. Kennedy ja D. Hauslik tuovat artikkelissa The Practice of Green Consumption (s. 187 – 206 Boströmin ja Davidsonin toimittamassa teoksessa Environment and Society, Palgrave 2018), esiin tähän liittyvät ongelmat. Vihreän kuluttamisen eetos uskoo liikaa siihen, että asiat jotka ilmenevät kuluttamisena olisivat lähtökohtaisesti yksilöiden valintaprosesseja. Ensinnäkin tämä häivyttää suurten instituutioiden kuten julkisen sektorin ja yritysten vastuuta kulutusperustaisista päästöistä, vaikka nämä ovat yksilöitä merkittävämpiä päästöjen tuottajia. Toisekseen ihmiset tekevät empiiristen tutkimusten mukaan päätöksiä usein kulttuurin ja tavan kautta ja mikäli ekologisuus on näiden kanssa ristiriidassa, se häviää ”taistelun” helposti. Lisäksi Kennedy ja Hauslik korostavat, että elleivät yhteiskunnan rakenteet tue kestävää elämäntapaa, siihen ei voi vain kuluttamalla riittävästi ryhtyä. Yksilöllisen käyttäytymisen sijaan ostaminen tulisi heidän mielestään nähdä sosiaalisena käytäntönä, johon yhteiskunnalla kulttuurin ja rakenteiden kautta on merkittävä valta vaikuttaa.

Kuinka tämä sitten käytännössä voisi tapahtua? Esimerkiksi jo päätetty verovapauden poisto pieniltä EU-alueen ulkopuolelta tulevilta lähetyksiltä on keino oikeaan suuntaan. Laajemmassa mittakaavassa on syytä pohtia tarkkaan hiilitullien mahdollisuutta ja niiden EU:n laajuisia sovelluksia. Fingon viime kuussa järjestämän Beyond Growth -seminaarin pohjalta laadituissa politiikkasuosituksissa ehdotetaan myös, että EU-maat asettaisivat ylärajan kansalaista kohden lasketulle materiaalijalanjäljelle. Yksi tärkeä mahdollisuus on myös luoda yritysvastuulaki, joka velvoittaa ympäristön huomioimiseen. Yli 70 suomalaista kansalaisjärjestöä ja yritystä oli keväällä mukana yritysvastuulakia ajavassa kampanjassa. Kampanja onnistui saamaan lain valmisteluselvityksen osaksi hallitusohjelmaa – nyt toivotaan, että laki päätetään laittaa pikimmiten toimeen ja että että se kattaa sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, vero-oikeudenmukaisuuden että myös päästöjen vähentämiseen tähtääviä toimia.