Demokratian viimeinen mahdollisuus

Mitä sinulle korvaamatonta ilmastonmuutos uhkaa?

Palaan tähän kansalaisjärjestöjen ilmastovaalikampanjan kysymykseen jälleen näin ennakkoäänestyksen ensimmäisenä päivänä. Yksi niistä asioista nimittäin on demokratia.

Demokratia on sananakin sellainen, joka kaikuu pelkkää hyvää. Se on sivistyneen päätöksenteon itseisarvo, monet laskevat sen yhdeksi tärkeimpien arvojen joukkoon. 

Demokratia edustaa hyvää hallintoa, oikeudenmukaisuutta ja kansalaisten tasa-arvoa. Kaikki ovat yhdellä äänellään mukana ja politiikkojen on edistettävä yhteistä hyvää tai he menettävät valtansa. 

Demokratian tilanne maailmassa ei ole kuitenkaan niin hyvä, kuin se on aiemmin ollut. 13 vuotta demokratian tila on heikentynyt suuremmassa osassa maita kuin missä se on parantunut ja saman Freedom Housen raportin mukaan 39 % maailman ihmisistä elää vapaissa maissa. Vaikka demokratia on itseisarvo, se ei ole itsestäänselvyys. 

Demokratian on nyt puolustettava vahvasti paikkaansa. Aivan keskiössä tässä on ekologinen kriisi ja sen pysäyttäminen. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ovat ongelmia, joille ei ole laajuudessaan, kattavuudessaan eikä vakavuudessaan historiassa vertaista. Nyt aloitettu liha- lento- ja autokeskustelu todistaa siitä, kuinka länsimaisten ihmisten on luovuttava monesta saavutetusta edusta ja muutettava elämäänsä, jotta pääsemme jälleen luonnon kanssa tasapainotilaan. Esimerkiksi Korvaamaton -kampanjan esittämä keinovalikoima tulevalle hallitukselle osoittaa, mistä kaikesta on kysymys puolentoista asteen tavoitteen saavuttamiseksi. 

Olemme siis täysin uudenlaisessa tilanteessa eikä olekaan kaukaa haettua kysyä, kykeneekö demokratia selviytymään tällaisesta haasteesta. Ovatko kansalaiset valmiita äänestämään oman etunsa mukaisesti ja poliitikot toimimaan heti? Se selviää nyt. On aika osoittaa, että ymmärrämme mistä on kysymys ja ovat valmiita tekemään, mitä pitää. Ellemme onnistu, ei demokratian tilanne kiihtyvästi laajenevan puutteen, resurssisotien ja talouden romahtamisen tulevaisuudessa näytä tietenkään hyvältä.

Nämä ovat todella ilmastovaalit siksi, että nyt valittava on Suomessa viimeinen eduskunta, jolla on aikaa lopettaa nykyinen kurssimme kohti tuhoa ja kääntää se 1,5 -asteen polulle. Maailman päästöt ovat edelleen kasvussa. Meidän tulee nähdä käännös päästöjen vähenemiseen aivan tulevina vuosina – muuten alkaa olla monilla mittareilla liian myöhäistä pelastaa maailmaa ja sivilisaatiota tuholta.

Siksi päätän kliseisiin.

Nyt tai ei koskaan.

Äänestän. Äänestä.

BKT on huono mittari hyvälle taloudelle

Kirjoitin viimeksi positiivisesti yllättyneenä, että presidentti Niinistö kyseenalaisti talouskasvun uudenvuodenpuheessaan.

Yllättyneenä siksi, että ajattelu kasvun välttämättömyydestä on edelleen vahvasti läsnä yhteiskunnassamme. Ylen puoli yhdeksän uutisissa kerrottiin kasvun lopusta viime torstaina ”neutraalisti” seuraavin sanoin: ”Maailman talousvaikeudet ovat iskemässä Suomeen – – Suomen viennin kasvu lopahti jo viime vuonna. Viennin kilpailukyky on lisäksi joutumassa entistä kovempaan testiin Kiinan ja muun maailman hiipuvan kasvun takia.” Tämän jälkeen uutisessa kerrotaan, että Kiinan bruttokansantuotteen viimevuotinen kasvu, 6,6 %, oli heikoin vuosikymmeniin. 

Laitan ympäristön hetkeksi sivuun: eikö ole aika hurjaa, miten kiinni olemme täysin meistä riippumattomista asioista jahdatessamme kasvua? Esimerkiksi Kiinan kasvu tai kasvamattomuus on täysin suomalaisten vaikutusvallan ulkopuolella. Politiikka, joka ottaa kasvun pohjakseen, ei suojaa meitä maailmantalouden heilahteluilta eikä siltä mahdollisuudelta, että kasvu aivan yrittämättäkin loppuisi kokonaan esimerkiksi Euroopassa. 

Ja takaisin ympäristöön. Miksi kasvu on ekologisesta näkökulmasta huono asia? Eikö energiatehokkuuden, uusiutuvan energian ja kiertotalouden keinoin ole mahdollista jatkaa kasvun tiellä? Periaatteessa näin varmasti onkin, mutta käytännössä kuitenkaan ei. Kasvu syö liian nopeasti ekologisen kehityksen hyödyn. Jos esimerkiksi lentomatkustamisen päästöjä onnistuttaisiin vähentämään 20 % mutta matkustaminen lisääntyy samassa ajassa 100 %, päästöjen määrä per lento on pienentynyt mutta päästöjen määrä ilmakehässä kasvanut. Ilmastoratkaisujen kiireellisyyttä ei sovi hetkeksikään unohtaa. Kiertotalous ei esimerkiksi ole vielä lähelläkään pistettä, jossa uusia raaka-aineita ei enää tarvittaisi. Aikaa kulutuksen kasvattamiseen samalla kun parempia ratkaisuja vähitellen kehitetään ei ole.

Jos kasvu onnistutaan tuottamaan ekologisesti kestävästi, se on tietysti hyvä ja kannatettava asia. Koko kansantalouden bruttokansantuotteen kasvattamiseen tällaisesta kasvusta ei kuitenkaan ole.

Mitä sitten ratkaisuksi? Millainen talousjärjestelmän pitäisi olla, jotta se mahdollisimman hyvin turvaisi hyvinvoinnin ilman kasvua? Tämä kysymys on vaikea eikä siihen ole suoraa vastausta varmasti kenelläkään. Olemme täysin uuden tilanteen edessä.

Tiedon kerääminen kuitenkin auttaa, kun pitää miettiä parhaita politiikkaratkaisuja kasvuttomassa tilanteessa. Tällä hetkellä valtiontalouden onnistumista mitataan pitkälti bruttokansantuotteella ja sen kasvulla. BKT on kätevä mittari, joka korreloi suurpiirteisesti hyvin monien kehityskysymysten kanssa. Sen vakava puute kuitenkin on, ettei se ota ekologista kestävyyttä millään tavalla lukuun. Siksi tarvitaan uusia mittareita, joiden avulla hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen eri osa-alueita voidaan tarkastella kasvusta irrallaan. 

Tätä onneksi tehdäänkin jo. Agenda 2030 -kehitystavoitteiden mittaamiseen on päätetty YK:ssa yli 200 eri indikaattoria, kuten laadukkaan koulutuksen tavoitteeseen liittyvä lukemaan oppineiden lasten määrä sukupuolittain, vedenalaisen elämän säilyttämiseen liittyvä kalakantojen koko tai rauhaan liittyvä niiden ihmisten määrä, jotka tuntevat voivansa kävellä turvallisesti yksin kotiseudullaan. Suomessa on myös luotu omia indikaattoreita edistymisemme mittaamiseen kehitystavoitteissa. Niihin sisältyy muun muassa kasvis- liha ja kalaperäisten elintarvikkeiden kulutus, ilmanlaatu, kotona asuvat yli 75-vuotiaat, tuloerot ja kouluterveyskyselyssä ilmenevä nuorten tyytyväisyys elämään. 

Suomella on jo historiaa tällaisessa tilastoinnissa ja varmasti annettavaa myös muille. Tämä olisi hyvinkin aihe, josta voisimme herättää laajempaa keskustelua tulevalla EU-puheenjohtajuuskaudellamme.

Indikaattorien, seurannan ja datan merkitys on olennainen. Mieleeni on jäänyt, kun pääsin toissavuonna kuulemaan merkittävimmän kehitysmaiden koulutusta rahoittavan GPE-rahaston pääjohtajaa Alice P. Albrightia. Hän totesi, että kehityksen edellytys on data. Pitää tietää, mitä halutaan kehittää ja mistä lähdetään liikkeelle. Niin: kehitystähän ei oikeastaan voi edes määritelmällisesti olla ilman mitattavuutta!

Aloitin juuri yliopistossa kurssin ”Työ ja talous ekologisen kriisin aikakaudella.” Palaan tähän teemaan ilman muuta myös täällä blogissani, jos saan kurssin edetessä uusia oivalluksia aiheeseen.

Presidenttikin sen sanoo: kasvun aika on ohi ja luopumisen aika käsillä

Blogini palaa uuteen vuoteen toiveikkaana. Lupaavia asioita on tapahtunut jo heti vuoden ensi tunneista lähtien. Presidentti Niinistö nimittäin uudenvuoden puheessaan puhui ilmastonmuutoksesta luopumisen kautta. ”Aineellisen yltäkylläisyyden ja jatkuvan kasvun aika on muuttumassa”, Niinistö sanoi. Tämä on yllättävän suoraa ja rehellistä puhetta. Jatkuvan kasvun kyseenalaistaminen on ollut ponnistamassa marginaalista jo pidempään – nyt se olikin jo sitten presidentin puheessa aloittamassa ilmastokevättä! Tämä kertoo siitä, että kun muutokselle on otollinen aika, se voi tapahtua hämmästyttävän nopeasti. 

Myös puoluejohtajat olivat teeman äärellä viimeviikoisessa Maaseudun Tulevaisuuden ja MTK:n vaalitentissä. Ajatus siitä, että kulutusta pitää vähentää ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, sai laajasti kannatusta. Tentti oli siitä merkittävä, että se käsitteli yksinomaan ilmastonmuutosta. Tämäkin on tärkeä muutos. Olin viime vuonna vihainen, kun Iltalehti avasi presidentinvaalitentit jo syyskuussa, eikä ilmastonmuutos ollut edes yksi aiheista.

Sanoisin, että tällainen poliittinen puhe kertoo historiallisesti merkittävästä käänteestä. Olemme tällä vuosituhannella saavuttaneet pisteen, jossa suuri joukko ihmisiä ei enää tarvitse mitään lisää. Päinvastoin, heidän — meidän — on aika vähentää, luopua jostakin. 

Nyt olisi kuitenkin edelleen kaikkein tärkeintä, että luopuminen nähtäisiin poliitikkojen asiana, ei yksilöiden. Kun tentissä esimerkiksi puhuttiin lihansyönnin vähentämisestä, Petteri Orpo sanoi sen olevan järkevää, mutta ”jokainen tehköön itse niitä omia valintoja.” Nopea, merkittävä muutos ei kuitenkaan mitenkään istu yksilöiden vastuulle. Kun puhutaan jo koko talousjärjestelmänkin uudistamistarpeesta pois kasvun pakosta, on luopumisen kysymys mitä poliittisin.

 Myös tarvittavan muutoksen mittakaava on tärkeää tunnustaa. Sampo Terho ei sitä nähnyt: ”Kun me puhutaan ilmastonmuutoksen torjunnasta, tarkoitus ei ole kurjuuden maksimointi vaan tulosten aikaansaaminen. Ja jos me laitetaan ihminen tän koko kauhugallerian eteen että oletko huolissasi siitä, että lähivuosikymmeninä ilmasto lämpenee asteen tai puoli astetta ja luovutko sen takia lihansyönnistä, autosta, maksatko tuplahinnan sähköstä, muutatko uuteen energiatehokkaaseen taloon ja maksat tuplahinnan kaikesta kulutustavarasta, niin moni rupee miettimään että puol astetta, ei se nyt oo kovin paljon verrattuna tähän (vaihtoehtoon.) Meidän täytyy löytää niitä realistisia tapoja, jotka ei ikäänkuin mullista ja muuta ihmisen elämää aivan niinkuin kelvottomaksi.” (Molemmat 1.26 alkaen)

Terho tunnistaa, että poliitikkojen tehtävä ei ole helppo. Luopumisen on kuitenkin konkretisoiduttava esimerkiksi juuri sen tapaisilla tavoilla, joista Terho puhuu.

Mielestäni luopumisen rinnalla olisikin tärkeää puhua myös säilyttämisestä. Ylimääräisen alla on kaikki se todella arvokas, mikä asettuu vaaraan, ellemme ole luopumiseen valmiita. Ensilumi, hiihtoladut, lumilinnat. Vehreä kesä, metsäluonto, uimavedet. Hyvä viljasato, marjasato, omenasato. Vakaus, turvallisuus, terveys. Rauha ja tulevaisuus.

Nyt on syytä korostaa, että tarvittavat muutokset ovat lopultakin siedettäviä, eivätkä muuta ihmisten ”elämää kelvottomaksi”. Poliitikkojen tulee niiden edessä huolehtia, että ne eivät tarkoita hyvinvoinnin ja tasavertaisten mahdollisuuksien loppua, kuten Niinistö puheessaan sanoi. Niiden välttämättömyys on myös mahdollista perustella: yritetään säilyttää elämä tärkeiltä osin mahdollisimman hyvin tällaisena kuin se nyt on, koska se on nyt hyvää.

Ilmastonmuutosta ei ratkaista talousnobelistin teorialla

Bjørn Lomborg, Copenhagen Consensus Center -ajatushautomon johtaja kirjoitti tämän viikon maanantaina Helsingin Sanomien vieraskynässä, että ilmastonmuutosta ei kannata pyrkiä rajoittamaan 1,5 -asteeseen ja syyttää IPCC:ta hysterian lietsomisesta. Lomborg kirjoittaa: ”IPCC:n uusi raportti ei vertaile ilmastotavoitteiden kustannuksia ja hyötyjä, vaikka vertailun pitäisi olla poliittisen väittelyn keskiössä.”

Lomborg perustaa väitteensä eritoten tuoreen talousnobelisti William Nordhausin tutkimuksiin. Nordhaus on pitkän uransa aikana keskittynyt nimenomaan ilmastonmuutoksen ja taloustieteen yhdistämiseen ja hän on tunnettu malleistaan, jotka laskevat ilmastotoimien kustannuksia ja hyötyjä. On sinänsä hienoa, että talous-Nobel on päätetty tänä vuonna myöntää ilmastonmuutokseen keskittyneelle taloustieteilijälle. Kustannus-hyöty -analyysissa on kuitenkin puutteita, joiden vuoksi sitä ei voi ottaa ilmastopolitiikan perustaksi sellaisenaan. Ongelma liittyy siihen, että monia mallinnuksessa tarvittavia osa-alueita ei voi todellisuudessa mitata tai niitä ei voi mitata rahassa.

Nordhaus on koonnut kirjassaan The Climate Casino – Risk, Uncertainty, and Economics for a Warming World (Yale University Press, 2013) mallejaan yhteen ja antaa esimerkkejä erilaisista skenaarioista, jotka eroavat toisistaan sen perusteella, kuinka hyvin maat sitoutuvat niihin, kuinka paljon katsomme tulevaisuuden kansalaisten voivan rahoittaa toimia ja kuinka vakavia seurauksia ilmastonmuutokselle lasketaan. Hän laskee lämpöasteet, joissa kustannukset ja hyödyt ovat optimaalisessa suhteessa, kun muuttujia vaihdetaan. Mikään skenaario ei katso optimaalisen tuloksen olevan alle kahdessa asteessa.

Nordhaus laskee skenaarioita sille, kuinka hyvin voimme olettaa tulevien sukupolvien olevan meitä varakkaampia ja kuinka paljon kustannus-hyöty -laskelmissa voi ottaa huomioon sen, että he olisivat tietyltä osin siis meitä loogisempia maksajia. (s. 182 alkaen) Hänellä on mallinnuksia, joissa tulevaisuuden kansalaisten maksukykyyn suhtaudutaan positiivisesti. Ongelmana kuitenkin on, että tätä asiaa emme voi todellisuudessa tietää. Ilmastonmuutos tekee joka tapauksessa epätodennäköisemmäksi sen, että tulevaisuuden kansalaisella menisi meitä paremmin.

Nordhaus laskee malleissaan, että korkeampi lämpötilan nousu aiheuttaa enemmän kustannuksia. Osan malleista hän laskee myös  käännekohta -menetelmällä, jossa tietyn lämpöasteen jälkeen kustannusten katsotaan kasvavan valtavasti. Ongelma on jälleen kuitenkin siinä, että emme oikeasti voi tietää, missä käännekohta sijaitsee. Lisäksi emme voi tietää, onko käännekohdan jälkeen enää mitään laskettavaa jäljellä, jos lopullinen ja itseään ruokkiva ekokatastrofi aiheuttaa myös talousjärjestelmän laajamittaisen romahduksen. Tällaista riskiä on mahdoton mallintaa.

Kustannus-hyöty -analyysi on myös huono antamaan arvoa sellaiselle, mikä jo nyt jää rahatalouden ulkopuolelle. Ilmastonmuutokselle erityisen herkillä alueilla asuu paljon ihmisiä, jotka elävät rahatalouden reunamilla. Kylmällä taloudellisella laskennalla heidän kärsimyksensä eivät tule ilmi.

Ja ongelmana vielä on, että kun katsomme asiaa vain taloudellisesta näkökulmasta, tulemme laskeneeksi, että enemmän on aina paremmin. Mutta onko se niin? On talouden osa-alueita, joilla vähempikin riittäisi ja ihmisiä, joilla on liikaa. Kustannus-hyöty -laskelma laskee lopulta vain rahassa. Väitän, että raha eri paikoissa on eri arvoista. Tähän tulee kuitenkin palata vasta tulevissa blogeissa tarkemmin.

Nordhaus vastaa kirjassa kustannus-hyöty -analyysin saamaan kritiikkiin seuraavasti:

” – – while simple temperature targets make an attractive approach, they are insufficient in a world of competing goals. People want to be assured that these targets are not simply the result of overly concerned environmentalists who are intent of saving their ecosystems on the expence of humans. Nations will want to make sure that they are not subsidizing undeserving countries or feeding corrupt dictators whose green policies are really an excuse for skimming greenbacks.

If large sums are involved, people want to get their money´s worth. And this means that people want to compare costs and benefits. The benefits need to be completely monetized, but it will not be sufficient to say ”Ecosystems are priceless” or ”We must pay any cost to save polar bears.” This is why costs and benefits must be put on the balance when weighing the options of global warming. Depending how optimistic you are about participation and your view on discounting, you can probably use the four figures in this chapter as a guide for picking the target for climate-change policy.” (s. 219)

Vastaus on varsin kuvaava. Se sisältää lähtökohdan, että kaikelle on mahdollista asettaa laskettavissa oleva taloudellinen arvo, mitä vastustan. Lisäksi se sisältää oletuksen siitä, että ihmiset nyt vain toimivat kustannus-hyöty -analyysin mukaan, mitä vastustan myös.

Vaikka siis Lomborg ei Nordhausiin viitaten kyennytkään vakuuttamaan minua siitä, että meidän ei kannattaisi pyrkiä 1,5 -asteen tavoitteeseen, on hänellä kuitenkin tärkeä sanoma siitä, että ilmastonmuutoksen torjuminen maksaa. Hän sanoo, että Pariisin ilmastosopimuksen lupaukset maksaisivat menetettynä kasvuna 1-2 biljoonaa euroa 2030 mennessä ja lisäksi, että ”YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen UNFCCC:n sihteeristö ar­vioi hiilidioksidipäästöjen vähenevän 60 gigatonnilla, jos jokainen maa pitää kaikki vuosia 2016–2030 koskevat lupaukset. Tämä on alle prosentti vähennystarpeesta, jota 1,5 asteen tavoite edellyttäisi – -.” Meidän on siis todella oltava valmiita maksamaan: niin menetetyn kasvun muodossa kuin muutenkin. Meidän on ajateltava ilmasto edellä ja venytettävä mahdollisen rajaa siitä, mitä kustannus-hyöty -laskelmat pitäisivät realistisena. Tämä tarkoittaa, että meidän on kyettävä näkemään asioiden arvo tavalla, joka ei noudata totuttua taloudellista kaavaa.

IPCC:n raportti saattoi aloittaa uuden ajan

IPCC -ilmastopaneelin raportti onnistui tavoitteessaan ja säikähdytti maanantaina maailman. Se on erinomainen suoritus. Raportti ei sisältänyt mitään täysin uutta ja yllättävää, mutta kertoi painokkaasti ja mitä vahvimmalla auktoriteetilla tosiasiat: meillä on valtava kiire ja kahden asteen lämpeneminen on paljon pahempi asia kuin puolentoista asteen lämpeneminen. Lehdet, mielipidepalstat, uutislähetykset ja ajankohtaisohjelmat ovat olleet tällä viikolla täynnä ilmastonmuutosta, kulmat ovat olleet monipuolisia ja sävy vakava. Tuntuu aivan erilaiselta lähteä tämän blogin kirjoittamiseen nyt kuin vielä viime lauantaina. En puhu siitä mistä kaikkien tulisi puhua, vaan siitä mistä kaikki todella puhuvat!

Kyynikko katsoisi, että into kyllä laantuu taas pian ja palataan normaaliin. Mutta normaalia ei ole, eikä ajassa palaaminen ole mahdollista. Uskon, että nyt on päin vastoin käsillä hetki ilmastohuolen yhä laajenevalle valtavirtaistumiselle ja eritoten politisoitumiselle. Kansalaiset katsovat, että tässä ollaan nyt kierrätetty ja pyöräilty jo vuosia eikä se selkeästikään riitä. Olemme nyt siirtymässä vaiheeseen, jossa ilmastonmuutos ei ole enää yksilöiden oma asia vaan yhteiskunnan rakenteita koskeva, mitä poliittisin kysymys.

Mieleeni tuli tällä viikolla myös vertaus: ihmiskunta on jättänyt maailman pelastamisen viimeiseen iltaan. Jokainen tietää, miltä tuntuu, kun asian jättää viimeiseen iltaan. Jokainen myös tietää, mitä pitää tehdä, kun niin on päässyt tapahtumaan. Silloin paheksutaan pieni hetki aiempaa saamattomuutta, huokaistaan syvään, asettaudutaan työasemiin – ja sen jälkeen aletaan puurtamaan äärimmäisellä tahdolla, teholla ja intensiteetillä. Ihmisellä on kyky saada asiat tehdyksi myös silloin, kun hän on myöhässä lähdöstä. Meistä löytyy silloin tarvittavaa sisua ja uskon, että sitä löytyy myös yhteiskunnista.

Olen nyt positiivisempi kuin vielä kertaakaan siitä, että Suomessa nähdään ensi vuonna ilmastovaalit. Pidetään aihe pinnalla ja vaaditaan kaikilta kunnollisia kannanottoja: lukuja, tavoitevuosia ja konkreettisia linjauksia. Varmistetaan, että keitä sitten tulevaan hallitukseen kuuluukin, he ottavat ilmastonmuutoksen vakavasti ja tietävät, mitä pitää tehdä.

Tämä on suuri askel Orpolle, mutta pieni ihmiskunnalle.

”Ennen kuin menen verotukseen niin nostaisin yhden kokonaisuuden – liittyy Itämereen, huoleen ilmastonmuutoksesta, huoleen kestävästä kehityksestä. Tällä saralla teimme mielestämme aika paljon. Varmasti paljon enemmänkin pitäisi tehdä mutta nämä tehdään askel kerrallaan ja minusta otetaan tärkeitä askeleita.”

Petteri Orpo tiivisti budjettiriihen tiedotustilaisuudessa tämän hetken suurimman ongelman – mennään askel kerrallaan, vaikka ilmastotuho on jo päällä. Kesän heikko sato ja ennätyksellinen sinilevätilanne oli budjetissa huomioitu, sillä lisärahaa osoitettiin maatalouden kriisiin ja Itämeren suojeluun. Sen sijaan näidenkin ongelmien pääsyyllinen jäi aivan liian vähälle huomiolle. Ilmastonmuutoksen torjumisesta Orpo nosti esiin energiaverojen 40 miljoonan kiristykset. Nämä ovat toki hyvä asia. Samassa budjetissa kuitenkin todettiin, että osana viljelijöiden tukipakettia maatalouden energiaveroja palautetaan korotetusti 20 miljoonaa euroa vuodelta 2018 sen lisäksi että niitä palautetaan vuosittain joka tapauksessa kymmenillä miljoonilla. Ei ole sama, millainen auttava käsi viljelijöille ojennetaan – toisilla menetelmillä on suotuisaa ohjausvaikutusta, tällaisella verotuella varmastikaan ei. Eikä maatalouden energiaveron palautus edes ole energiatukien mittakaavassa suuri tekijä. Esimerkiksi energiaintensiivisten yritysten veronpalautus tulee olemaan ensi vuonna noin 230 miljoonaa euroa. Tätä mittakaavaa vasten nyt tehtyjä veronkiristyksiä ei voi pitää merkittävinä.

Kummallisin juttu on, että 40 miljoonan kiristyksistä turpeeseen kohdistuu neljäsosa. Tästä huolimatta se, että turpeella on keskimääräistä energiaverotusta alhaisempi verokanta, tuottaa sille edelleen vähintään lähes 170 miljoonan euron verotuen. Tässä ei ole ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta mitään järkeä. Turve on täysin fossiilisiin verrattavissa oleva polttoaine, jonka päästöt ovat itse asiassa jopa kivihiiltä pahemmat. 10 000 vuoden uusiutumisjänteellä turvetta ei voi myöskään laskea uusiutuvaksi energiaksi, varsinkaan kun sitä ei enää muodostu turpeenkaivun kuivattamille soille.

Askel kerrallaanhan meidän on tietysti edettävä, mutta millaisilla askelilla? 60-luvulla herra Armstrong totesi: ”Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle.” Kuun valloittaminen oli ihmiskunnan kunnianhimoisimpia projekteja, johon panostettiin valtavia summia rahaa. Se muutti käsitystämme maailmasta ja ihmisen mahdollisuuksista. Nyt 50 vuotta myöhemmin Ryan Gosling esittää Hollywood-elokuvassa Armstrongia, sankaria.

Kuulentojen kunnianhimoa tarvitsemme tänäkin aikana. Ilmaston pelastamisen tavoite on nähtävä niin kirkkaana ja arvokkaana, että se ylittää tavanomaisen. Tarvitsemme sankareita, jotka ovat valmiita antamaan kaikkensa ja uskaltavat yrittää, vaikka lopputuloksesta ei ole varmuutta.

Valitettavasti Orpon ja muun hallituksen askelista kukaan ei tule tekemään elokuvaa.