Kohtuus vaarassa

Perheemme osallistui viime viikonloppuna Kohtuus vaarassa -seminaariin. Tilaisuus juhlisti kohtuusliikkeen kymmenvuotista historiaa. Seminaari teki ehdottoman osallistujaennätyksen, sillä vähintään 120 ihmistä oli saapunut Kolin vaaramaisemiin. Kaikille halukkaille luvattiin tehdä tilaa ja mielestäni väkimäärä tästä edelleen kasvoi lauantai-iltana. Tämä kertoo siitä, että kohtuuden ajatuksella on nyt uudenlainen momentum: teoreettisen pohjan lisäksi yhä useamman arkijärkeenkin osuu, että kaiken mahdollisen jatkuva kasvu rajallisella maapallolla ei ole loogista. 

Paikalla oli kuitenkin myös paljon niitä, jotka ovat olleet mukana alusta lähtien. He ovat ihmisiä, jotka ovat jo aikaa sitten tehneet kaiken mahdollisen ympäristön eteen. Monet ovat muuttaneet maalle ja kasvattaneet omaa ruokaansa, tuottaneet omaa energiaansa ja hylänneet turhan kuluttamisen. He ovat heränneet tilanteen vakavuuteen kauan ennen suurta yleisöä ja ansaitsevat ymmärryksestään kunnioitusta. Valitettavasti monen heistä osa on kuitenkin ollut ahdistus. Miksi maailma on vain menossa syvemmälle suohon vaikka pitkään on tiedetty, mitä pitää tehdä?

Tilaisuuden teemana olikin terve luonto, terve mieli. Kohtuutaloutta käsitelleiden tutkijapuheenvuorojen lisäksi lavalle pääsi myös useita filosofeja pohtimaan nykyaikaamme ekologisen ihmisen näkökulmasta. Minkälaisen sisällön luontoa ja kanssaihmisten elinmahdollisuuksia kunnioittava elämä voi tarjota kulutuskulttuurin kyllästämille ja kyllästyttämille ihmisille? Mikä todella tekee ihmisen onnelliseksi? Miten voisimme irrottautua siitä hybriksestä joka fossiilimaailmaa kaikessa överiydessään vaivaa? Professori Arto O. Salonen puhui vahvasti: vuosikymmeniä olemme keskittyneet luomaan elämäntarinaamme kulisseja mutta monesta tuntuu, että sisältö on ontto. Ympäristöongelmien ratkaisemisen vaatima yhteen puhaltaminen voisi olla juuri se tarinan juoni, jota olemme pitkään kaivanneet.

Elämme kummallisia aikoja. Niin paljon maailmaa menee koko ajan rikki, että se tekee asian ymmärtävän surulliseksi. Toisaalta Saloseen viitaten, on vaikea kuvitella merkityksellisempää elämää kuin tehdä työtä kaikkien parhaan puolesta yhdessä muiden kanssa. Ilo ja suru eivät sulje toisiaan pois. Elämme ihmeellistä elämää.

Olen viime aikoina tavannut kaikissa yhteyksissä ympäristökriisistä huolestuneita ihmisiä, jotka haluavat tehdä enemmän – ja mikä tärkeintä, tehdä yhdessä. Kohtuusliike ottaa ilolla vastaan kestävästä taloudesta kiinnostuneet kansalaiset. Tervetuloa mukaan.

Presidenttikin sen sanoo: kasvun aika on ohi ja luopumisen aika käsillä

Blogini palaa uuteen vuoteen toiveikkaana. Lupaavia asioita on tapahtunut jo heti vuoden ensi tunneista lähtien. Presidentti Niinistö nimittäin uudenvuoden puheessaan puhui ilmastonmuutoksesta luopumisen kautta. ”Aineellisen yltäkylläisyyden ja jatkuvan kasvun aika on muuttumassa”, Niinistö sanoi. Tämä on yllättävän suoraa ja rehellistä puhetta. Jatkuvan kasvun kyseenalaistaminen on ollut ponnistamassa marginaalista jo pidempään – nyt se olikin jo sitten presidentin puheessa aloittamassa ilmastokevättä! Tämä kertoo siitä, että kun muutokselle on otollinen aika, se voi tapahtua hämmästyttävän nopeasti. 

Myös puoluejohtajat olivat teeman äärellä viimeviikoisessa Maaseudun Tulevaisuuden ja MTK:n vaalitentissä. Ajatus siitä, että kulutusta pitää vähentää ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, sai laajasti kannatusta. Tentti oli siitä merkittävä, että se käsitteli yksinomaan ilmastonmuutosta. Tämäkin on tärkeä muutos. Olin viime vuonna vihainen, kun Iltalehti avasi presidentinvaalitentit jo syyskuussa, eikä ilmastonmuutos ollut edes yksi aiheista.

Sanoisin, että tällainen poliittinen puhe kertoo historiallisesti merkittävästä käänteestä. Olemme tällä vuosituhannella saavuttaneet pisteen, jossa suuri joukko ihmisiä ei enää tarvitse mitään lisää. Päinvastoin, heidän — meidän — on aika vähentää, luopua jostakin. 

Nyt olisi kuitenkin edelleen kaikkein tärkeintä, että luopuminen nähtäisiin poliitikkojen asiana, ei yksilöiden. Kun tentissä esimerkiksi puhuttiin lihansyönnin vähentämisestä, Petteri Orpo sanoi sen olevan järkevää, mutta ”jokainen tehköön itse niitä omia valintoja.” Nopea, merkittävä muutos ei kuitenkaan mitenkään istu yksilöiden vastuulle. Kun puhutaan jo koko talousjärjestelmänkin uudistamistarpeesta pois kasvun pakosta, on luopumisen kysymys mitä poliittisin.

 Myös tarvittavan muutoksen mittakaava on tärkeää tunnustaa. Sampo Terho ei sitä nähnyt: ”Kun me puhutaan ilmastonmuutoksen torjunnasta, tarkoitus ei ole kurjuuden maksimointi vaan tulosten aikaansaaminen. Ja jos me laitetaan ihminen tän koko kauhugallerian eteen että oletko huolissasi siitä, että lähivuosikymmeninä ilmasto lämpenee asteen tai puoli astetta ja luovutko sen takia lihansyönnistä, autosta, maksatko tuplahinnan sähköstä, muutatko uuteen energiatehokkaaseen taloon ja maksat tuplahinnan kaikesta kulutustavarasta, niin moni rupee miettimään että puol astetta, ei se nyt oo kovin paljon verrattuna tähän (vaihtoehtoon.) Meidän täytyy löytää niitä realistisia tapoja, jotka ei ikäänkuin mullista ja muuta ihmisen elämää aivan niinkuin kelvottomaksi.” (Molemmat 1.26 alkaen)

Terho tunnistaa, että poliitikkojen tehtävä ei ole helppo. Luopumisen on kuitenkin konkretisoiduttava esimerkiksi juuri sen tapaisilla tavoilla, joista Terho puhuu.

Mielestäni luopumisen rinnalla olisikin tärkeää puhua myös säilyttämisestä. Ylimääräisen alla on kaikki se todella arvokas, mikä asettuu vaaraan, ellemme ole luopumiseen valmiita. Ensilumi, hiihtoladut, lumilinnat. Vehreä kesä, metsäluonto, uimavedet. Hyvä viljasato, marjasato, omenasato. Vakaus, turvallisuus, terveys. Rauha ja tulevaisuus.

Nyt on syytä korostaa, että tarvittavat muutokset ovat lopultakin siedettäviä, eivätkä muuta ihmisten ”elämää kelvottomaksi”. Poliitikkojen tulee niiden edessä huolehtia, että ne eivät tarkoita hyvinvoinnin ja tasavertaisten mahdollisuuksien loppua, kuten Niinistö puheessaan sanoi. Niiden välttämättömyys on myös mahdollista perustella: yritetään säilyttää elämä tärkeiltä osin mahdollisimman hyvin tällaisena kuin se nyt on, koska se on nyt hyvää.